Kilpailuviraston aloite sosiaali- ja terveysministeriölle 7.10.1998
Dnro 799/71/1998
Kilpailuvirasto on selvittänyt Maatalousyrittäjien lomituspalvelulain (1231/96, annettu 20.12.1996, voimaan 1.1.1997) kilpailua rajoittavia vaikutuksia yksityisen lomituspalveluja tarjoavan elinkeinonharjoittajan 23.1.1997 tekemän toimenpidepyynnön johdosta. Virastoa on pyydetty selvittämään, asettaako uusi lomituspalvelulaki yksityisen lomituspalvelujen tuottajan eriarvoiseen asemaan verrattuna kunnan tarjoamiin lomituspalveluihin.
Maatalousyrittäjien lomituspalvelulain tarkoituksena on turvata alle 65-vuotiaalle maatalousyrittäjälle mahdollisuus pitää vuosilomaa sekä saada tarvittaessa sijaisapua. Oikeus ilmaiseen vuosilomaan on vain karjataloutta harjoittavilla MYEL-vakuutetuilla maatalousyrittäjillä. Sijaisapua voivat saada myös kasvintuotantoa harjoittavat viljelijät ja ne, joiden työpanos muutoin on merkittävä maatalousyrityksen kannalta. Maatalousyrittäjälle annetaan lomituspalveluja joko järjestämällä hänelle maatalouslomittaja tai korvaamalla hänelle hänen itse järjestämästään lomasta aiheutuneita kustannuksia. Vuoden 1996 alusta lähtien maatalousyrittäjä on voinut valita, käyttääkö hän kunnan palveluksessa olevaa lomittajaa vai järjestääkö hän itse lomituksensa. Itse järjestetyssä lomituksessa lomittajan voi palkata työsuhteeseen tai ostaa lomituspalvelun ammatinharjoittajalta tai lomituspalveluyritykseltä.
Vuosilomaan oikeutettu maatalousyrittäjä voi lisäksi lain 16 §:ssä säädetyin edellytyksin ostaa paikallisyksikön - käytännössä siis kunnan - lomittaja-apua subventoituun hintaan (noin 45 %) enintään 100 tuntia vuodessa. Kunnallista lomitusapua voivat "täyteen hintaan" ostaa myös muut tilalla merkittävästi työskentelevät henkilöt kuin varsinainen maatalousyrittäjä. Hallituksen esityksen (HE 190) ja sosiaali- ja terveysministeriön ja Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen Melan virastolle antamien lausuntojen mukaan 16 §:n määräys kunnallisen lomittajan työllistämismahdollisuudesta korvasi aikaisemmassa laissa olleen työllistämisvelvoitteen ja tällä tähdättiin säästöihin valtion budjetissa.
Toisaalta lain perustelujen mukaan lain tavoitteena oli muun muassa edistää yrityspohjaisten ja ammattimaisten lomituspalvelujen kehitystä ja maatalousyrittäjien mahdollisuutta käyttää niitä. Lain 16 § kuitenkin syrjii yksityisiä lomituspalveluyrityksiä, kun ne eivät saa valtion subventiota lomittaja-avusta, kuten kunnalliset lomittajat saavat. Koska maatalousyrittäjälle ilmainen lomituspalvelu ja mainittu subventoitu lomittaja-apu on usein käytännöllistä teettää samalla lomittajalla, 16 §:n säännös vaikeuttaa yksityisten lomituspalvelujen myyntiä. Tämä lienee eräs syy siihen, että lomituspalvelu on säilynyt lähes kokonaan (90 %:n markkinaosuus) kunnallisena toimintana. Säännös syrjii myös maatalousyrittäjiä alueellisesti sikäli, että subventoidun lomittaja-avun saanti riippuu siitä, onko paikallisyksiköllä vapaata kapasiteettia ja se vaihtelee eri kunnissa.
Kilpailuvirasto katsoo, että edellä mainittu kilpailua vääristävä määräys tulee poistaa tai muuttaa siten, että kilpailuneutraliteetti kunnallisen ja yksityisen lomituspalvelun välille palautuu. Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK katsoi lausunnossaan, että yrityksen on järkevää myydä luppoaikaa halvempaan hintaan. Vastaavalla päättelyllä tullaan siihen tulokseen, että myös kuntien lomituspalvelun luppoajan myynnistä tulee poistaa valtion subventio. Jos lomittaja-avun subventio olisi edelleen tarpeen säilyttää, mutta valtiontaloudellisista syistä olisi edelleen tarpeen rajoittaa subvention kokonaismäärää, se tulisi tehdä rajaamalla joko subventiota tai subventioon oikeuttavien tuntien määrää.
Vuoden 1999 talousarviossa valtion korvaus maatalousyrittäjien lomituspalvelujen kustannuksiin on 796 milj. markkaa, josta arvioidaan käytettävän vuosilomatoimintaan 548 milj. markkaa, sijaisaputoimintaan 206 milj. markkaa ja nyt kyseenä olevaan maksulliseen lomittaja-apuun 16 milj. markkaa. Vaikka maksulliseen lomittaja-apuun käytettävä tuki on vain kaksi prosenttia lomituspalvelujen kokonaiskustannuksista, on sillä nykymuodossaan kuitenkin kilpailua vääristävä vaikutus, koska se sitoo edellä kuvatulla tavalla lakisääteisten ja harkinnanvaraisten palvelujen tarjoamisen toisiinsa ja suosii kunnallista lomitustoimintaa. Nykykäytännössä yksityinen yrittäjä voi toimia palveluntuottajana varsinaisessa lakisääteisessä vuosilomalomituksessa, mutta ei sen sijaan ns. subventoidussa ja harkinnanvaraisessa lomituksessa.
Kilpailuvirasto katsoo, ettei ole perusteita syrjiä yksityisiä lomituspalveluyrityksiä varsinkaan 1.1.2000 päättyvän siirtymäajan jälkeen, jolloin vastuu lomituspalvelulain toimeenpanosta siirtyy kokonaan Melalle ja Mela voi tehdä toimeksiantosopimuksia kuntien kanssa lomituspalveluja tarjoavien paikallisyksikköjen tehtävien hoitamisesta. Lakimuutos tulisi tehdä hyvissä ajoin ennen siirtymäkauden loppua, koska sillä voi olla vaikutuksia Melan ja kuntien välisiin toimeksiantosopimuksiin. Muuttamalla Maatalousyrittäjien lomituspalvelulakia nyt esitetyllä tavalla voitaisiin saada aikaan toiminnan tehostumista myös julkisen sektorin järjestämissä lomituksissa ja niiden hallintomenoissa. Neutraali kilpailutilanne edellyttää, että yritysten kanssa kilpailevaa julkista palvelutoimintaa ei lailla suosita.