Ulkoistettuja sote-palveluita on mahdollista järjestää ja hankkia entistä tehokkaammin. Hyvinvointialueet hankkivat ostopalveluita noin viidellä miljardilla eurolla, joten pienilläkin parannuksilla on merkittävä säästöpotentiaali.
Kolmannes sote-hankinnoista toteutetaan puitejärjestelyinä, joihin valitaan yksi tai useampi palveluntuottaja. Puitejärjestelyissä kilpailua voi syntyä kahdessa eri vaiheessa. Ensimmäinen vaihe on kilpailu siitä, ketkä pääsevät mukaan puitejärjestelyyn. Jos tarjoajien määrä tai niiden kapasiteetti ylittää hankintayksikön ennalta ilmoittaman tarpeen, yrityksillä on vahva kannustin tarjota hyvää laatua tai alhaista hintaa. Kannustin syntyy siitä, että ulkopuolelle jäävä yritys ei saa puitesopimusta eikä siten tule valituksi palveluntuottajaksi.
Etusijajärjestyksen käyttö on keskeisin keino lisätä kilpailua tarjoajien välillä
Toinen vaihe on kilpailu puitejärjestelyn sisällä eli kilpailu siitä, kenelle tilaukset ohjataan. Tämä voidaan toteuttaa eri tavoin. Yksi tapa on jakaa tilaukset ennalta sovitun jakoperusteen mukaan. Esimerkiksi kolmen yrityksen puitesopimuksessa halvin tarjoaja voi saada 50 prosenttia tilauksista, toiseksi halvin 30 prosenttia ja kolmas 20 prosenttia. Toinen yleinen tapa, jota käytetään erityisesti sote-palveluiden hankinnoissa, on niin sanottu etusijajärjestys: asiakkaat ohjataan ensisijaisesti halvimmalle tarjoajalle tämän kapasiteetin puitteissa, sen jälkeen seuraavaksi halvimmalle ja niin edelleen.
Monen ostopalvelun markkinalla tuottajien yhteenlaskettu kapasiteetti ei riitä vastaamaan esimerkiksi ikääntymisen vuoksi kasvaneeseen palvelutarpeeseen. Etusijajärjestys on erityisen hyödyllinen tilanteissa, joissa kilpailua puitejärjestelyyn pääsystä ei käytännössä ole. Tällöin on tärkeää pyrkiä siihen, että kilpailua tarjoajien välille saadaan luotua puitejärjestelyn sisälle.
Osa hyvinvointialueista käyttää etusijajärjestystä esimerkiksi iäkkäiden asumispalveluissa. Vastaavasti osa alueista käyttää samoissa palveluissa kiinteää hinnoittelua, jolloin kaikki hankintayksikön asettaman hinnan hyväksyvät tarjoajat saavat sopimuksen. Etusijajärjestykseen siirtyminen lisäisi tarjoajien välistä hintakilpailua näillä alueilla.
Kiinteähintaista hankintaa perustellaan usein asiakkaan valinnanvapaudella, joka kannustaa tuottajia laatukilpailuun. Valinnanvapaus kannattaa kuitenkin toteuttaa palvelusetelimallilla, jossa asiakkaan maksama omavastuu voi vaihdella palveluntuottajittain ja yritysten välille syntyy myös hintakilpailua. Tällöin asiakas voi halutessaan valita kalliimman palveluntuottajan ja maksaa erotuksen itse. Palvelusetelimalli ei kuitenkaan sovellu kaikkiin palveluihin. Esimerkiksi nuorille suunnatuissa palveluissa asiakkailta ei peritä maksuja, jolloin tätä vaihtoehtoa ei voida käyttää.
Hankinnoissa voi tarvittaessa hyödyntää hintakattoja
Kilpailutusten tarjoushinnat voivat nousta erityisen korkeiksi silloin, kun markkinoiden kapasiteetti alittaa hankintayksikön tarvitseman paikkamäärän. Tällöin kilpailua sopimuksen saamisesta tai etusijajärjestyksestä on erityisen vähän, sillä kaikki tarjoajat tietävät saavansa sopimuksen ja asiakaspaikkansa täyteen. Vain tarjoajien hyväntahtoisuus rajoittaa hinnoittelua tällaisilla markkinoilla.
Keskeinen keino tarjoushintojen rajoittamiseksi ovat hintakatot. Ne toimivat tarjouskilpailuissa kuin kilpaileva tarjous ja hillitsevät tarjoushintojen hallitsematonta nousua. Hintakattoon tulee kuitenkin yhdistää myös etusijavertailu, jotta tuottajilla on kannustin kilpailla hinnalla saadakseen enemmän asiakkaita.
Kuvio: Tarjoushintojen jakaumat kolmen eri hyvinvointialueen kilpailutuksissa.
Yllä olevaan kuvioon on havainnollistettu tarjoushintojen jakaumat kolmen eri hyvinvointialueen ikääntyneiden ympärivuorokautisen palveluasumisen kilpailutuksissa viime vuosina. Kuviosta havaitaan, että tarjouksilla on tapana kasaantua hintakaton tuntumaan. Erityisesti suuret valtakunnalliset yritykset tarjoavat kaikilla yksiköillään tyypillisesti hintakaton mukaisen tarjoushinnan. Etusijajärjestys mahdollistaa kuitenkin kilpailun hintakaton alla ja takaa alhaisimmat hinnat tarjonneille eniten asiakkaita.
Yhä useampi sote-palveluiden markkina on keskittynyt muutamalle valtakunnallisesti toimivalle yritykselle. Lisäksi voittoa tavoittelemattomien yleishyödyllisten järjestöjen ja säätiöiden merkitys sote-palveluissa on vähentynyt 2000-luvulla. Näistä syistä hintakatosta on tulossa yhä keskeisempi keino rajoittaa tarjoushintojen nousua. Hintakaton asettaminen vaatii kuitenkin tarkkuutta ja tietoa yritysten kustannuksista. Liian korkealle tasolle asetettu hintakatto voi johtaa joko kustannusten nousuun, ja vastaavasti liian alhaiselle tasolle asetettu hintakatto siihen, ettei kilpailutukseen saada riittävästi tarjouksia.
Hyvät hankintakäytännöt säästävät veronmaksajien rahoja
Hyvinvointialueet ovat Suomen suurimpia hankintayksiköitä, ja niillä on mahdollisuus tehdä hankintoja merkittävästi tehokkaammin kuin aiemmin palveluista vastanneilla kunnilla. Kaikilla markkinoilla kilpailu ei kuitenkaan toimi tehokkaasti, vaan tarjoajilla voi olla merkittävää neuvotteluvoimaa.
Joistain suurista tarjoajista on voinut tulla hyvinvointialueille välttämättömiä kauppakumppaneita. Tällöin tarjoajan toimipisteiden kapasiteetti on kriittistä palvelutarpeeseen vastaamisessa. Tarjoajien neuvotteluvoima kilpailutuksissa on erityisen vahvaa palveluissa, joissa asiakkaiden palvelutarve on pitkäkestoista ja palvelu jatkuu perustellusti samalla tuottajalla yli yksittäisen sopimuskauden.
Hintakattojen tehokas käyttö edellyttää rohkeutta ja hyvinvointialueen oman neuvotteluvoiman käyttöä. Hintakattoa ei tule asettaa kalliimpien tarjoajien toiveiden mukaisesti. Ostopalveluiden tarkoituksena on täydentää julkisen sektorin omaa palvelutuotantoa kustannustehokkaasti. Tästä syystä hintakatto tulee asettaa omaa palvelutuotantoa edullisemmalle tasolle. Oman tuotannon yksikkökustannuksia ei myöskään tule jakaa yksityiselle markkinalle, sillä se lisää suurten yritysten neuvotteluasemaa.
Hyvinvointialueiden omaa neuvotteluvoimaa tulee vahvistaa eri keinoin. Hyvinvointialueiden tulee panostaa henkilöstön hankinta- ja talousosaamiseen. Yhteistyön hankinta- ja palveluvastaavien kanssa tulee olla saumatonta, jotta esimerkiksi kilpailutuksessa luotu etusijajärjestys toteutuu myös käytännössä. Tuotantotapa-analyysit auttavat hyvinvointialueita hahmottamaan eri järjestämistapojen kustannuksia. Tarvittaessa alueiden tulee myös lisätä omaa palvelutuotantoa, jotta paine hankkia palveluita omaa tuotantoa kalliimmilla ostopalveluilla vähenee.
Kilpailua voidaan pyrkiä lisäämään myös mahdollistamalla uusien tarjoajien markkinoille tulo, esimerkiksi poistamalla tarjoamisen esteitä kuten vähähyötyisiä lisälaatuvaatimuksia, jotka rajaavat potentiaalisten tarjoajien määrää. Usein pelkkä uusien tarjoajien uhka voi lisätä hintakilpailua. Puitejärjestelyjen yksi heikkous on se, että ne ovat suljettuja uusilta tuottajilta sopimuskauden aikana. Yhä suositummat dynaamiset hankintajärjestelmät (DPS:t) mahdollistavat uusien tarjoajien liittymisen järjestelmään myös pitkien sopimuskausien aikana ja voivat täten lisätä kilpailua.
Lisää toimenpiteitä, joilla voidaan lisätä tehokkuutta ja kilpailua yksityisissä sote-palveluissa, löytyy KKV:n kokoamasta listasta.
Kirjoittajat ovat tutkineet sote-palveluiden hankintoja mm. terveystaloustieteen ja taloustieteen väitöskirjoissaan.