Lausunto Verohallinnon tulorekisteriyksikölle 25.11.2022.
Diaarinumero KKV/1277/03.02/2022
Lausunto käsitteiden kuluttajansuojalain mukaisesta tulkinnasta
Tulorekisteriyksikkö on pyytänyt lausuntoa eräiden käsitteiden kuluttajansuojalain mukaisesta tulkinnasta. Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV) esittää lausuntonaan seuraavaa:
Miten leasing voidaan terminologisesti selittää ja erottaa osamaksukaupasta? Onko edellä esitetty tulkinta osamaksukaupan ja leasingin eroista oikea eli onko KKV:n mielestä kuluttajansuojalain 7 luvun 1 § 2 mom. (vuokra- tai muu sopimus ts. leasing) ja kuluttajansuojalain 7 luvun 7 § 1 mom. 5 kohdan (osamaksu) mukainen tulkinta eroista oikea? Miten KKV suhtautuu em. tulkintaan leasingin ja osamaksukaupan erosta?
Kuluttajansuojalain 7 lukua sovelletaan luvun 1 §:n 1 momentin mukaan kuluttajaluottoihin, kuten osamaksukauppaan. Luvun 7 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan osamaksukaupan määritelmään kuuluu hinnan suorittaminen maksuerissä tavaran luovuttamisen jälkeen sekä omistuksenpidätys- tai takaisinottoehto.
Tämän lisäksi luvun säännöksiä sovelletaan 1 §:n 2 momentin mukaan vuokra- tai muuhun sopimukseen, jonka nojalla tavara luovutetaan kuluttajan hallintaan ja jonka ehtojen mukaan tavaran käteishinta ja luottokustannukset tulevat suoritetuiksi vuokrakaudella tai jonka ehtojen mukaan kuluttaja voi muutoin tulla tavaran omistajaksi sopimuksen päättyessä. Lain esitöistä käy ilmi, että tällaisella muulla sopimuksella tarkoitetaan leasingsopimusta, mutta leasingin käsitettä ei määritellä tarkemmin laissa tai sen esitöissä.
Luvun 1 §:n 2 momenttia on tulkittava sen sanamuodon mukaisesti, jolloin luvun säännöksiä sovelletaan mainittuun sopimukseen riippumatta siitä, tuleeko kuluttaja väistämättä tavaran omistajaksi vai onko tällä oikeus päättää tavaran omistajaksi tulemisesta sopimuksen päättyessä.
Kuluttajansuojalaki ei siis erottele sopimustyyppejä perustuen tavaran omistajuuteen sopimuksen päättyessä. KKV korostaa, että kuluttajansuojalain näkökulmasta sopimustyyppien erottelu toisistaan ei ole edes merkityksellistä, sillä sopimus voi täyttää samanaikaisesti sekä osamaksu- että leasingsopimuksen tunnusmerkit eikä lain soveltamisen kannalta merkitystä ole sillä, sovelletaanko 7 luvun säännöksiä sopimukseen luvun 1 §:n 1 vai 2 momentin perusteella. Tietyn sopimustyypin tunnusmerkkien täyttyminen ei johda toista sopimustyyppiä koskevien säännösten syrjäytymiseen.
Koska positiivisesta luottotietorekisteristä annetussa laissa on päädytty antamaan leasingsopimuksille erilainen tietosisältö, KKV suhtautuu sinänsä myönteisesti Tulorekisteriyksikön kuvaamaan tapaan erotella sopimustyypit positiivisessa luottotietorekisterissä.
Kuuluvatko valinnaiset lisäpalvelut (kuten esimerkiksi varaosa- tai huoltopalvelut) KKV:n käsityksen mukaan ilmoittaa kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n mukaisina luottokustannuksina?
Lisäpalvelun sisällöllä ei ole vaikutusta siihen, katsotaanko lisäpalvelu pakolliseksi vai vapaaehtoiseksi. Kaikki lisäpalvelut – oli kyse vakuutuksesta, huoltopalvelusta tai varaosapalvelusta – ovat siis potentiaalisesti pakollisia. Pakollisuus ratkaistaan kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaisella arvioinnilla; jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin tai ylipäätään, lisäpalvelu on pakollinen ja siitä aiheutuvat kustannukset ovat luottokustannuksia.
Jos taas lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen ei ole edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin, lisäpalvelu on vapaaehtoinen eivätkä siitä aiheutuvat kustannukset ole luottokustannuksia.
Selvyyden vuoksi todettakoon, että vaikka kysymyksellä ei ole merkitystä hintasääntelyn noudattamisen valvonnan näkökulmasta kuluttajansuojalain 7 luvun 3 §:n 4 momentissa ja 17 a §:n 5 momentissa tehtyjen rajausten vuoksi, rekisterin tietosisällön oikeellisuudella ja tarkkuudella on merkitystä muun muassa todellisen vuosikoron oikeellisuuden (KSL 7:6.3), markkinoinnissa annettavien tietojen (KSL 7:8) ja sopimukseen kirjattavien tietojen (KSL 7:17) valvonnassa sekä rekisteröidyn oikeuksien näkökulmasta (mm. PLTR-lain 27 §).
Kuten aiemmin, KKV painottaa, että alalla toimivilla elinkeinonharjoittajilla on velvollisuus tuntea kuluttajansuojalain 7 luvun sisältö ja ettei positiivista luottotietorekisteriä koskevalla ilmoittamisen ohjeella voida puuttua sanotun luvun käsitteisiin tai muuhun sisältöön.
Tulorekisteriyksikön käsityksen mukaan tavanomainen maksunlykkäys tarkoittaa tavanomaista laskun maksuaikaa. Tavanomaisena voidaan pitää ainakin laskuja, joissa on korkolain mukainen enintään kuukauden mittainen laskutusjakso. (HE 238/1992 ja 24/2010). Kuitenkin, jos maksuaika on koroton ja kuluton, ei kyseessä ole missään tilanteissa kuluttajaluotto, vaikkakin maksuaika olisi alalle tavanomaista pidempi.
Onko KKV:lla tarkempaa tai eriävää näkemystä asiaan? Onko KKV:n käsityksen mukaan luotto kuluttajansuojalain mukainen, mikäli siinä on esimer-kiksi koroton ja kuluton kolmen kuukauden maksuaika? Onko enemmän painoarvoa sillä, että maksunlykkäyksen määräaika on alalle tavanomainen vai sillä, että laskusta peritään kuluja tai korkoa? Minkälaiset kulut (kohtuullinen kulu) tai korot tekevät maksunlykkäyksestä kuluttajaluoton?
Kuluttajaluoton käsite ja kuluttajansuojalain 7 luvun soveltamisala ovat eri asioita. Tavanomaista pidempi maksunlykkäys on kuluttajansuojalain 7 luvun mukainen kuluttajaluotto, mutta siihen ei kuluttajansuojalain 7 luvun 1 §:n 5 momentin 1 kohdan nojalla sovelleta luvun säännöksiä, jos luotosta ei peritä korkoa tai muita maksuja.
Jos maksunlykkäys ei ole tavanomaista pidempi, kyse ei lähtökohtaisesti ole kuluttajaluotosta, vaikka siitä perittäisiin laskutuslisä. Tilannetta arvioidaan kuitenkin tapauskohtaisesti sopimuksen muidenkin ominaisuuksien perusteella. Kaupan rahoittanut luotonantaja ei siis voi yksin lyhyttä takaisinmaksuaikaa käyttämällä jättäytyä sääntelyn ulkopuolelle.
Tavanomaisen maksunlykkäyksen määrittelevää ratkaisukäytäntöä ei ole. Tulorekisteriyksikkö tulkitsee niin, että muulla vastaavalla taloudellisella järjestelyllä tarkoitetaan luottoon tai maksunlykkäykseen rinnastuvaa jatkuvaa luottoa.
Onko KKV:lla tarkempaa tai eriävää näkemystä asiaan?
Jatkuva luotto määritellään kuluttajansuojalain 7 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan kuluttajaluotoksi, joka on ennalta sovittuun luottorajaan asti jatkuvasti kuluttajan käytettävissä ilman luotonantajan erillistä luottopäätöstä. Jatkuva luotto on kertaluoton tavoin kuluttajaluotto.
Miten KKV tulkitsee asiaa, pitääkö kaikilla kuluttajaluotoilla (jatkuvilla luotoilla) olla kuluttajansuojalain mukaan luottoraja?
Jatkuvan luoton määritelmästä (”ennalta sovittuun luottorajaan asti”) voi KKV:n näkemyksen mukaan seurata velvollisuus sopia luottorajasta.
Joka tapauksessa esimerkiksi lain asettamasta velvollisuudesta arvioida kuluttajan luottokelpoisuus tai lain ja valtioneuvoston asetuksen luottosopimuksesta kuluttajalle annettavista tiedoista määrittelemistä tiedonantovelvollisuuksista voi myös johtua, ettei luotonantaja pysty täyttämään velvollisuuksiaan asettamatta jatkuvalle luotolle luottorajaa.
Tältäkin osin KKV korostaa luotonantajan vastuuta itse tuntea omat velvoitteensa ja siten positiiviseen luottotietorekisteriin ilmoitettavat tiedot.
Tulorekisteriyksikkö pyytää KKV:a halutessaan lausumaan siitä, miten kuluttajansuojalain 7 luvun 14 §:n mukaista luottokelpoisuuden arviointia tulisi tulkita suhteessa luottotietoraportin käyttöön.
Onko KKV:n käsityksen mukaan olemassa joitakin käytänteitä, jotka rajaisivat luotonantajien tarkastamisvelvollisuutta ja samalla Tulorekisteriyksikön oikeutta luovuttaa luottotietora-portti positiivisesta luottotietorekisteristä annetun lain 21 §:ssä tarkoitetulla tavalla? Tuleeko luottokelpoisuuden tarkastamisvelvoitteita muualta kuluttajansuojalaista kuin 7 luvun 14 §:stä tai 7a luvun 11 §:stä? Onko muita tilanteita, joissa kuluttajansuojalaista seuraisi luottokelpoisuuden tai tietojen ajantasaisuuden tarkastamisen vaatimus? Jos luotonantaja tuntee velallisen taloudellisen tilanteen pidemmältä ajalta, ei kuitenkaan luottokelpoisuuden tarkistamista tarvitsisi kuluttajansuojalain mukaan tehdä?
Nykyisin luottotietojen tarkistamista pidetään luottokelpoisuuden arvioinnissa perusvaatimuksena. Kuluttajansuojalain 7 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan luottokelpoisuuden arviointia koskevaa luvun 14 §:ää ei kuitenkaan sovelleta kuluttajaluottoon, jossa luottoaika on enintään kolme kuukautta, josta ei peritä korkoa ja josta perittävät muut luottokustannukset todelliseksi vuosikoroksi muunnettuina eivät ylitä korkolain (633/1982) 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun koron määrää. Jatkuvaan luottoon 14 §:ää kuitenkin sovelletaan.