Asianosaiset
Suomen Pankkiyhdistyksen pankkikortteja myöntävät jäsenpankit
Asian vireilletulo
Kilpailuvirasto havaitsi käsitelleessään Merita Pankin, Osuuspankki-ryhmän ja Postipankin tekemää rahakorttiyhteistyötä koskevaa poikkeuslupahakemusta, että pankkikorttimaksuissa sovelletaan 30 markan maksualarajaa. Tämän vuoksi virasto tiedusteli 20.3.1997 Suomen Pankkiyhdistykseltä tietoja siitä, onko asiasta sovittu Pankkiyhdistyksen toimielimissä. Pankkiyhdistys totesi 3.4.1997 päivätyssä vastineessaan, että yhdistyksen maksuvälinetoimikunta oli kokouksessaan 19.9.1989 esittänyt pankkikorttimaksun alarajaksi 30 markkaa. Pankkitekniikkavaliokunta oli päättänyt kyseisen alarajan asettamisesta 2.10.1989.
Asian selvittäminen
Kilpailuvirasto totesi asiaa selvittäessään, että Suomen Pankkiyhdistyksen viimeisimmät ehdot pankkikortin käytölle maksuvälineenä oli julkaistu 1.11.1995. Ehtojen kohdassa 1.4 todettiin, että pankkikorttimaksun alaraja on 30 markkaa ja yläraja 200.000 markkaa. Ehtojen todettiin koskevan Merita Pankki Oy:n, säästöpankkien, säästöpankkiosakeyhtiöiden, osuuspankkien ja Osuuspankkien Keskuspankki Oy:n, Älandsbanken Ab:n, Postipankki Oy:n ja Svenska Handelsbanken AB (julk), Suomen sivukonttoritoiminnan asiakkailleen myöntämien pankkikorttien käyttämistä maksuvälineenä Suomessa sekä niihin liittyvää pankin antamaa takuuta.
Kilpailuvirasto totesi saamansa selvityksen perusteella, että pankkikorttimaksujen ylä- ja alarajasta sopiminen estää pankkeja tarjoamasta pankkikorttimaksupalveluita 30 markkaa pienempiin tai 200.000 markkaa suurempiin maksutapahtumiin. Tällä perusteella virasto arvioi, että kyseessä saattaa olla kilpailunrajoituslain 6 §:n 2 kohdan tarkoittama tuotannonrajoitus, joka on kielletty, ellei sen voida osoittaa lisäävän tehokkuutta. Kilpailuvirasto tiedusteli 13.10.1997 päivätyssä kirjeessään Suomen Pankkiyhdistykseltä perusteluja pankkikorttimaksun ylä- ja alarajoista sopimiselle.
Suomen Pankkiyhdistyksen selvitys
Suomen Pankkiyhdistys totesi 13.2.1998 päivätyssä selvityksessään, että pankkikortit on otettu Suomessa käyttöön 1980-luvun alussa. Pankkikortteja ja pankkikorttiominaisuudella varustettuja kortteja oli vuoden 1996 lopussa lähes kaksi miljoonaa kappaletta. Pankkikortteja myöntävät Merita Pankki, Handelsbanken, säästöpankit, Aktia Säästöpankki Oy, osuuspankit, Okopankki, Älandsbanken ja Postipankki (nykyisin Leonia Pankki). Kaikilla pankkikorteilla on 30 markan alaostosraja, 300 markan henkilöllisyyden tarkistamisen raja, 1.000 markan raja varmennukselle, 2.000 markan raja käteisnostolle ja 200.000 markan raja pankkikorttitakuulle.
Pankkiyhdistyksen mukaan pankkikorttimaksuja vastaanottavien kauppojen ja myös asiakkaiden kannalta on tärkeää, että pankkikorttien käsittely on kaupalle mahdollisimman edullista, helppoa ja yhtenäistä. Järjestelmä, jossa kullakin kortin liikkeellelaskeneella pankilla olisi omat sääntönsä tai takuurajansa, ei johtaisi näiden tavoitteiden saavuttamiseen, vaan lisäisi korttimaksujen käsittelyyn liittyviä kustannuksia ja heikentäisi kuluttajien saamaa palvelua.
Pankkiyhdistys totesi, että alle 30 markan ostokset muodostavat 40 prosenttia käteismaksuista. Pienistä maksuista aiheutuisi maksun suuruuteen nähden kohtuuttomien kertakustannusten johdosta tehottomuutta. Lisäksi pienistä maksuista aiheutuisi kansainvälisistä korteista saatujen kokemusten mukaan suhteettoman suuret väärinkäytöksiin liittyvät riskit, jotka jäisivät kortteja käyttävien asiakkaiden maksettavaksi. Pankkikorttimaksulle sovittu 200 000 markan yläraja puolestaan on myös virheenestoraja.
Turvallisuusnäkökohtien ja pieniin maksuihin liittyvien suurten käsittelykustannusten johdosta pienille maksuille on Pankkiyhdistyksen mukaan suunniteltu oma, ladattava kolikkokukkaroon perustuva maksujärjestelmä. Suurissa maksuissa taas käytetään pankkivekseleitä ja shekkejä.
Pankkiyhdistys toteaa edelleen, että nykyisen järjestelmän tehokkuuden johdosta pankkikorttitapahtumat ovat toistaiseksi olleet provisiottomia ja kortin valmistuskustannukset on voitu kattaa pankin palvelumaksuilla. Mikäli pankkikorttien osalta siirryttäisiin järjestelmään, jossa kukin kortin liikkeeseenlaskija sopisi erikseen esimerkiksi pankkikorttimaksujen alarajan, lisääntyneet kustannukset jouduttaisiin kattamaan kuluttajilta perittävin maksuin. Kuluttajat hyötyvät Pankkiyhdistyksen mielestä rajoista myös välillisesti, sillä rajojen johdosta väärinkäytöksistä aiheutuvat luottotappiot on voitu kohdistaa joko maksunsaajalle tai pankille.
Asiasta annetut lausunnot
Kilpailuvirasto pyysi 5.3.1998 Suomen Pankilta, Rahoitustarkastukselta ja Kuluttaja-asiamieheltä lausunnot pankkikorttimaksuille asetetuista rajoista sekä Pankkiyhdistyksen esittämistä tehokkuusperusteluista.
Suomen Pankki toteaa 27.3.1998 päivätyssä lausunnossaan, että 30 markan alaraja on asetettu aikana, jolloin pankkikorttimaksut tehtiin ”höylillä” ja jolloin paperikuittien käsittelystä syntyi huomattavia kustannuksia. Nykyisin suurin osa pankkikorttimaksuista suoritetaan elektronisilla maksupäätteillä, jolloin maksutapahtuman yksikkökustannukset ovat huomattavasti aiempaa alhaisemmat. Lisäksi pienet maksut voidaan käytännössä rajata pankkikorttimaksamisen ulkopuolelle hinnoittelemalla kyseiset maksut sopivalla tavalla. Hinnoittelu on Suomen Pankin mielestä hallinnollisesti asetettuja rajoja tehokkaampi maksukäyttäytymisen ohjaamiskeino.
Suomen Pankin mukaan yhteisesti sovitusta pankkikorttimaksun alarajasta luopuminen antaa joillekin pankeille mahdollisuuden laskea oman pankkikorttimaksunsa alarajaa, mikä lisää kilpailua pankkien välillä. Yhteisestä alarajasta luopuminen mahdollistaa myös sen, että pankit, jotka eivät ole mukana elektronisen rahan järjestelmissä, voivat kilpailla pankkikorttimaksutavallaan käteisen ja elektronisen rahan kanssa pienten maksujen suorituksessa.
Suomen Pankki katsoo, että yhteisen pankkikorttimaksun alarajan asettamiselle on vaikea nähdä turvallisuuteen liittyviä perusteita. Pankkiyhdistyksen viittaus ulkomaisiin kokemuksiin väärinkäytösten lisääntymisestä, jos pankkikorteilla suoritettaisiin myös pieniä tapahtumia, liittyy Suomen Pankin mukaan siihen, että sellaiset maksutapahtumat lisääntyvät, joissa ei käytetä PIN-koodia, allekirjoitusta tai henkilöllisyyden tarkistusta. Väärinkäytösten lisääntyminen ei siten johdu maksun alarajan asettamisesta, vaan lähinnä kortin käyttöoikeuden tarkastuskäytännöstä.
Yhteisen alarajan poistuminen voi kuitenkin aiheuttaa lisätyötä kauppiaille, koska näiden tulee tietää kunkin pankkiryhmän pankkikorttiin liittyvä alaraja. Tämä ei kuitenkaan ole Suomen Pankin mielestä ylivoimainen ongelma. Maksupäätteisiin voitaneen tarvittaessa liittää esimerkiksi ominaisuus, jonka mukaan maksupääte ilmoittaa maksun olevan alarajaa alhaisempi. Suomen Pankki katsoo siten, että yhteisesti sovitusta pankkikorttimaksun alarajasta voidaan luopua.
Suomen Pankin mukaan Pankkiyhdistyksen esittämät turvallisuus- ja virheenestonäkökohdat ovat perusteltuja 200.000 markan pankkikorttimaksun ylärajan/pankkikorttimaksun takuurajan osalta. Yhteisesti asetetun ylärajan poistaminen voi myös aiheuttaa ongelmia pankkikorttitakuun toteuttamiselle. Pankkikorttitakuussa pankit sitoutuvat maksamaan kauppiaalle muiden pankkien korteilla tehdyt tapahtumat, vaikka kyseinen pankki ei pystyisi suoriutumaan omista velvoitteistaan. Muita korkeamman pankkikorttimaksun ylärajan tarjoava pankki aiheuttaisi siten suuremman riskin muille pankkiryhmille. Tämän vuoksi Suomen Pankki pitää luonnollisena, että takuun ylärajasta sovitaan yhteisesti. Pankkikorttitakuusta luopuminen voisi aiheuttaa sen, että kauppiaat eivät enää hyväksyisi pankkikorttia maksuvälineenä yhtä laajasti kuin tällä hetkellä. Näin ollen Suomen Pankki katsoo, että yhteinen sopiminen pankkikorttimaksun ylärajasta/pankkikorttitakuusta on perusteltua.
Kuluttaja-asiamies pitää 3.4.1998 päivätyssä lausunnossaan kuluttajan kannalta tärkeänä sitä, että pankkikorttijärjestelmä on selkeä. Tällöin järjestelmässä toimivien osapuolten yhtenäiset pelisäännöt eivät välttämättä ole pahasta. Kuluttaja-asiamiehen mielestä esimerkiksi 300 markan henkilöllisyyden tarkistamisen raja toimii kuluttajien eduksi, kun taas 200.000 markan yläostorajalla ei ole kuluttajasuhteissa käytännön merkitystä. Kuluttajasuhteissa käytännön merkitystä on siten vain korttien käytön alarajalla.
Kuluttaja-asiamiehen mukaan pankkikorttiostoksiin sovellettava 30 markan alaraja on yleisesti kuluttajien tiedossa ja se hyväksytään, mikäli vaihtoehtona on, että kaikki pankkikortilla maksaminen tulee maksulliseksi. Alarajan säilyttäminen olisi siten perusteltua, jos siitä kuluttajille aiheutuvat kustannushyödyt voitaisiin osoittaa. Kuluttaja-asiamiehen mukaan ei ole kuitenkaan esitetty mitään takeita siitä, että nykyinen järjestelmä säilyisi, vaikka alarajaa ei poistettaisi. Pankit saattavat tulevaisuudessa sopia esimerkiksi alarajan korottamisesta tai joidenkin kauppiaiden nykyinen tapa periä kuluttajilta maksua pankkikortilla maksamisesta saattaa yleistyä. Pankkiyhdistyksen mainitsema käsittelykulujen suuruus ei Kuluttaja-asiamiehen mukaan myöskään pidä kaikissa tapauksissa paikkaansa, koska eräät kauppiaat toimivat siten, että vaikka ostos jää alle 30 markan, pankkikortilla veloitetaan 30 markkaa ja erotus maksetaan kuluttajalle kassasta käteisenä.
Lisäksi kauppiaiden ja kuluttajien vastentahtoisuus investoida pieniin maksuihin tarkoitettujen korttien käyttöön antaa Kuluttaja-asiamiehen mielestä aiheen olettaa, että palvelun tarjoajien joukossa on myös sellaisia, jotka olisivat valmiita tarjoamaan kuluttajille mahdollisuuden maksaa pieniäkin ostoksia pankkikortilla ilman kuluttajille aiheutuvia lisäkustannuksia. Kuluttaja-asiamies toteaa esittäneensä jo Kilpailuvirastolle antamassaan rahakorttiyhteistyötä koskeneessa lausunnossa, että pankkikortteihin sisältyvän vähimmäisostorajan poistamista tulisi harkita.
Rahoitustarkastus toteaa 15.4.1998 päivätyssä lausunnossaan, että yhteisesti asetetuilla rajoilla voidaan yksinkertaistaa järjestelmän käyttöä niin pankkikortin maksuvälineenä hyväksyvien liikkeenharjoittajien kuin kuluttajienkin osalta. Annetuilla rajoilla voi olla merkitystä myös asiakkaiden ja liikkeenharjoittajien turvallisuudelle sekä osittain myös pankkien riskienhallinnalle. Rahoitustarkastus kuitenkin toteaa, että pankkikorttimaksun alarajan poistaminen tuskin aiheuttaisi muita ongelmia kuin lisääntyneet kustannukset, jotka saattavat vaikuttaa pankkikorttimaksuista perittäviin palkkioihin ja provisioihin. Yhteisesti asetetulla rajalla ei Rahoitustarkastuksen mukaan sen sijaan ole suurta merkitystä maksujen turvallisuuden kannalta. Oleellista maksujen turvallisuudelle on se, että oikeudesta kortin käyttöön varmistutaan esimerkiksi tarkastamalla maksajan henkilöllisyys ja vertaamalla maksukuitissa olevaa nimikirjoitusta kortissa olevaan nimikirjoitukseen. Toisaalta Rahoitustarkastus katsoo, että alarajan poistaminen tarjoaisi niille pankeille, jotka eivät ole mukana esimerkiksi Avant-rahakorttijärjestelmässä, mahdollisuuden tehdä hinnoittelulla pankkikorttimaksamisesta kilpailukykyinen vaihtoehto rahakortille ja käteismaksuille pienissä maksuissa.
Yhteisesti asetetusta ylärajasta Rahoitustarkastus toteaa, että sen poistamisella saattaa olla vaikutusta yhtäältä pankkikorttimaksujen turvallisuuteen ja luotettavuuteen ja toisaalta pankkien riskienhallintaan. Ongelmia saattaisi Rahoitustarkastuksen mukaan aiheutua erityisesti pankkikorttitakuun toteuttamiselle. Koska pankkikorttitakuusta sopiminen on pankeille riski, Rahoitustarkastus pitää yhteisesti sovittua ylärajaa luonnollisena. Pankkikorttitakuusta luopuminen saattaisi vaikuttaa myös kauppiaiden halukkuuteen hyväksyä pankkikortti maksuvälineenä. Mikäli yhteisen ylärajan asettaminen katsottaisiin kilpailunrajoituslain vastaiseksi, Rahoitustarkastus pitää todennäköisenä, että se kuitenkin tulisi pankkien riskienhallinnan kannalta edellyttämään pankeilta pankkikohtaisten ylärajojen asettamista.
Yhteistyöhön osallistuneiden pankkien antamat selvitykset
Kilpailuvirasto totesi saamiensa selvitysten perusteella, että pankkikorttimaksun alarajan yhteinen määrittäminen pankkien kesken on kilpailunrajoituslain 6 §:n 2 kohdan tarkoittama tuotannonrajoitus, jolle ei ole esitetty riittäviä tehokkuusperusteluja. Pankkikorttimaksujen ylärajaa koskevan yhteistyön sen sijaan todettiin lisäävän tehokkuutta. Tämän vuoksi virasto tiedusteli 14.5.1998 yhteistyössä mukana oleville pankeille lähettämässään kirjeessä, mihin toimenpiteisiin ja millä aikataululla pankkikorttimaksujen alarajaa koskevan yhteistyön purkamiseksi aiotaan ryhtyä.
Vastauksena Kilpailuviraston kirjeeseen yhteistyössä mukana olevat pankit ilmoittivat päättäneensä luopua pankkikorttimaksujen alarajaa koskevasta yhteistyöstä. Yhteistyön lopettamisesta todettiin sovitun myös Suomen Pankkiyhdistyksen maksuvälinetoimikunnassa. Yhteistyön lopettamista koskevan ilmoituksen Kilpailuvirasto sai 8.6.1998 Säästöpankkiliitolta, 10.6.1998 Älandsbanken Abp:ltä, 11.6.1998 Leonia Pankki Oyj:ltä, 12.6.1998 Svenska Handelsbanken AB (julk) Suomen sivukonttoritoiminnalta, 23.6.1998 Osuuspankkikeskukselta ja 24.6.1998 Merita Pankki Oyj:ltä. Lisäksi Kilpailuvirasto sai 29.8.1998 Suomen Pankkiyhdistykseltä otteen maksuvälinetoimikunnan 3.6.1998 pidetyn kokouksen pöytäkirjasta. Pankit olivat sopineet kyseisessä kokouksessa luopuvansa pankkikorttimaksun yhteisesti sovitusta alarajasta.
Kilpailuoikeudellinen arviointi
Kilpailunrajoituslain 6 § kieltää sopimukset ja päätökset, jotka koskevat samalla tuotanto- tai jakeluportaalla toimivien elinkeinonharjoittajien tai näiden yhteenliittymien hintojen määräämistä tai suosittamista, tuotannonrajoittamista sekä markkinoiden tai hankintalähteiden jakamista. Kielto koskee yritysten nimenomaisia sopimuksia tai tähän rinnastettavaa yritysten yhteisymmärrystä samoin kuin yritysten yhteiselinten ja yhteenliittymien päätöksiä tai vastaavia järjestelyjä, joilla rajoitetaan tai ohjataan horisontaalisessa tasossa yritysten kilpailukeinojen käyttöä.
Kilpailunrajoituslain 6 §:n 2 kohdan mukainen tuotannonrajoitus on kielletty, ellei se ole välttämätön järjestelyille, jotka tehostavat tuotantoa tai jakelua taikka edistävät teknistä ja taloudellista kehitystä ja hyöty pääosaltaan tulee asiakkaille ja kuluttajille. Näyttövelvollisuus siitä, että tuotannonrajoituksella on mainittuja tehokkuushyötyjä ja että hyöty pääosaltaan tulee asiakkaille tai kuluttajille, kuuluu kielletyssä yhteistyössä mukana oleville elinkeinonharjoittajille.
Pankkikortteja tarjoavat pankit ovat sopineet Suomen Pankkiyhdistyksessä muun muassa pankkikorttimaksun ala- ja ylärajasta. Kyseiset rajat sisältyvät myös pankkikorttien käyttöä koskeviin ehtoihin, jotka ovat tulleet voimaan 1.11.1995. Ehdot koskevat Merita Pankki Oy:n, säästöpankkien, säästöpankkiosakeyhtiöiden, osuuspankkien ja Osuuspankkien Keskuspankki Oy:n, Älandsbanken Ab:n, Postipankki Oy:n ja Svenska Handelsbanken AB (julk), Suomen sivukonttoritoiminnan asiakkailleen myöntämien pankkikorttien käyttämistä maksuvälineenä Suomessa ja niihin liittyvää pankin antamaa takuuta.
Suomen Pankkiyhdistyksen jäsenpankit ovat samalla tuotanto- ja jakeluportaalla toimivia elinkeinonharjoittajia, joiden väliseen yhteistyöhön sovelletaan kilpailunrajoituslain 6 §:ää. Pankit ovat sopineet pankkikorttien käytöstä Pankkiyhdistyksen toimielimissä ja julkaisseet pankkikorttien käyttämistä koskevat ehdot, joihin sisältyvät muun muassa pankkikorttimaksuja koskevat ala- (30 mk) ja ylärajat (200.000 mk). Kyseisistä rajoista sopimista on pidettävä kilpailunrajoituslain 6 §:n 2 kohdan tarkoittamana tuotannonrajoituksena. Tuotannonrajoitukset ovat sopimuksia, jotka koskevat yritysten tuotantokiintiöitä, tuotanto-osuuksia, tuotannon rajoittamista tietylle tasolle tai tiettyjen tuotteiden valmistuksen estämistä koskevia suosituksia tai vastaavia järjestelyjä. Tässä tapauksessa pankkien yhteistyö estää pankkikortin käytön maksuvälineenä 30 markkaa pienemmissä tai 200.000 markkaa suuremmissa ostoksissa, mikä johtaa pankkikortin käytön rajoittamiseen tietyn suuruisiin ostoksiin.
Suomen Pankkiyhdistys on perustellut edellä selostettua yhteistyötä turvallisuusnäkökohdilla ja kustannussäästöillä. Pankkiyhdistyksen mukaan erityisesti pankkikorttimaksuja koskevan alarajan poistaminen nostaisi kustannuksia, jotka olisi perittävä kuluttajilta. Pienten maksujen maksaminen pankkikortilla lisäisi Pankkiyhdistyksen mielestä myös väärinkäytöksiä, joista aiheutuvat kustannukset jäisivät asiakkaiden maksettaviksi. Pankkikortin käytölle sovitun 200.000 markan ylärajan on todettu toimivan myös virheenestorajana.
Kilpailuvirasto on todennut saamiensa selvitysten perusteella, että Suomen Pankkiyhdistys ei ole esittänyt riittäviä tehokkuusperusteluja pankkikorttimaksuja koskevan alarajan yhteiselle määrittämiselle. Viraston saamat selvitykset eivät osoita, että elektronisia maksupäätteitä käytettäessä maksamiseen liittyvät kustannukset nousisivat merkittävästi maksetun summan laskiessa alle 30 markan. Ainakin osa kauppiaista haluaa oletettavasti hyväksyä pankkikortin maksuvälineeksi myös alle 30 markan ostoksissa. Tästä on osoituksena muun muassa Kuluttaja-asiamiehen mainitsema käytäntö, jonka mukaan alle 30 markan ostoksia maksetaan käytännössä pankkikortilla siten, että kortilla veloitetaan 30 markkaa ja erotus maksetaan kuluttajalle käteisenä. Virasto on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että esimerkiksi Visa-kortilla maksamiselle ei ole enää nykyään määritelty alarajaa.
Pankkikorttimaksuja koskevasta alarajasta sopiminen estää myös eri maksuvälineiden välistä kilpailua. Pankkikortti on vaihtoehto käteisen ja rahakortin käytölle. Pankkikorttimaksulle sovittu alaraja on kuitenkin estänyt pankkikortin käytön maksuvälineenä alle 30 markan ostoksissa. Mikäli pankkikorttimaksua koskeva yhteinen alaraja poistettaisiin, pankkikortti voisi kilpailla nykyistä tehokkaammin rahakortin kanssa, jolloin rahakortilla maksamisen kustannustehokkuutta voitaisiin testata nykyistä paremmin. Myös pankeilla olisi mahdollisuus valita, liittyvätkö ne lainkaan rahakorttiyhteistyöhön vai poistavatko ne omalta pankkikortiltaan maksualarajan. Toisaalta jotkut pankit saattaisivat pitää perusteltuna nostaa pankkikorttimaksun alarajaa ja tarjota asiakkaalle rahakorttia pienten ostosten maksamiseen. Näin ollen eri pankkien tarjoamien pankkikorttien käyttömahdollisuudet voisivat poiketa aiempaa enemmän toisistaan. Samalla kauppiaille ja kuluttajille tulisi lisää valinnanmahdollisuuksia. Maksuvälineiden välisen kilpailun lisääntyminen varmistaisi parhaiten myös sen, että eri maksutapojen käytöstä kuluttajilta perittävät kustannukset eivät perusteettomasti nousisi.
Kilpailuvirasto katsoo siten, että pankkikorttimaksun alarajasta sopimiselle ei ole esitetty kilpailunrajoituslain 6 §:n 2 kohdassa tarkoitettuja tehokkuusperusteita. Tehokkuuden lisääntymisen sijasta alarajasta sopiminen on vähentänyt yhtäältä eri maksutapojen välistä ja toisaalta eri pankkien tarjoamien pankkikorttien keskinäistä kilpailua. Kilpailun vähenemistä voidaan pitää merkittävänä, kun otetaan huomioon Pankkiyhdistyksen maininta siitä, että tutkimusten mukaan alle 30 markan ostokset muodostavat 40 prosenttia käteismaksuista. Alarajasta sopiminen on vähentänyt keinotekoisesti myös kuluttajien ja korttimaksuja vastaanottavien kauppiaiden vaihtoehtoja.
Kilpailuvirasto on sen sijaan todennut, että pankkikorttien käyttöä koskevasta 200.000 markan ylärajasta sopimista voidaan perustella turvallisuus- ja virheenestonäkökohdilla. Yhteisesti määritelty yläraja näyttää tarpeelliselta myös pankkikorttitakuun toteuttamiseksi. Takuun perusteella järjestelmässä mukana olevat pankit ovat sitoutuneet maksamaan kauppiaalle muidenkin pankkien korteilla tehdyt tapahtumat, mikäli jokin pankki ei pysty suoriutumaan velvoitteistaan. Pankkikorttitakuu puolestaan saattaa vaikuttaa siihen, kuinka laajasti pankkikortti hyväksytään maksuvälineenä. Koska yhteisestä ylärajasta luopuminen näyttäisi johtavan myös pankkikorttitakuusta luopumiseen, kauppiaat saattaisivat rajoittaa pankkikortin käyttöä maksuvälineenä. Pankkikorttimaksulle sovitun ylärajan ei ole myöskään havaittu vääristävän eri maksuvälineiden välistä kilpailua. Sovittua ylärajaa pienemmätkin maksut vaativat käytännössä useimmiten rahoitusjärjestelyjä, jolloin pankkivekselin ja shekin käyttö maksuvälineenä on suurissa ostoksissa todennäköisempää kuin pankkikortin eikä esimerkiksi pankkikortilla maksamiseen liittyvä nopeus ja riippumattomuus pankkien aukioloajoista todennäköisesti ole suurissa maksuissa merkittävä maksutapaa säätelevä tekijä.
Pankkikorttimaksujen ylärajaa koskevan yhteistyön voidaan edellä esitetyn perusteella katsoa lisäävän tehokkuutta ja hyödyttävän asiakkaita kilpailunrajoituslain 6 §:n 2 kohdan tarkoittamalla tavalla.
Ratkaisu
Kilpailuvirasto on todennut, että Suomen Pankkiyhdistyksen pankkikortteja myöntävät jäsenpankit ovat sopineet Suomen Pankkiyhdistyksessä pankkikorttimaksun ala- ja ylärajasta. Kyseiset rajat sisältyvät myös pankkikorttien käyttöä koskeviin ehtoihin. Tällainen sopimus pankkikorttien käytön ala- ja ylärajasta estää yhteistyössä mukana olevia pankkeja tarjoamasta pankkikortti-maksupalveluita 30 markkaa pienemmissä tai 200.000 markkaa suuremmissa maksutapahtumissa.
Kilpailuvirasto katsoo, että kyseessä on kilpailunrajoituslain 6 §:n 2 kohdan tarkoittama tuotannonrajoitus. Viraston saamien selvitysten perusteella pankkikorttimaksun alarajaa koskevaa yhteistyötä ei voida pitää tehokkuutta lisäävänä, minkä vuoksi kyseessä on kielletty yhteistyö. Pankkikorttimaksun ylärajaa koskevalle yhteistyölle on sen sijaan esitetty kilpailunrajoituslain 6 §:n 2 kohdan edellyttämät tehokkuusperustelut.
Pankkikorttien maksualarajaa koskevassa yhteistyössä mukana olleet pankit ovat 3.6.1998 pitämässään Suomen Pankkiyhdistyksen maksuvälinetoimikunnan kokouksessa päättäneet luopua pankkikorttimaksujen alarajan yhteisestä määrittämisestä. Pankit päättivät siten luopua kielletyn tuotannonrajoituksen toteuttamisesta pian sen jälkeen, kun Kilpailuvirasto oli todennut maksualarajaa koskevan yhteistyön tehokkuutta vähentävät vaikutukset. Pankit ovatkin saattaneet olla epätietoisia maksualarajaa koskevan yhteistyön tehokkuutta vähentävistä vaikutuksista. Lisäksi tekninen kehitys on laskenut melko nopeasti maksutapahtuman kustannuksia ja vähentänyt samalla maksualarajan asettamisen kustannushyötyjä. Tämän vuoksi Kilpailuvirasto ei pidä kilpailunrikkomismaksun määräämistä kilpailun turvaamisen kannalta perusteltuna eikä tee kilpailunrajoituslain 8 §:n tarkoittamaa esitystä kilpailuneuvostolle.
Kilpailuvirasto poistaa asian käsittelystä.
Sovelletut säännökset
Laki kilpailunrajoituksista (480/1992) 6 §:n 2 momentti.
Muutoksenhaku
Kilpailunrajoituslain 21 §:n 3 momentin mukaan Kilpailuviraston tässä asiassa antamaan päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla.
Mikäli Kilpailuvirasto ei tee esitystä kilpailunrajoituksen käsittelemiseksi kilpailuneuvostossa, sen voi kilpailunrajoituksista annetun lain 13 §:n mukaan tehdä elinkeinonharjoittaja, jota kilpailunrajoitus välittömästi koskee, tai elinkeinonharjoittajien tai kuluttajien etujen valvomiseksi toimiva yhteisö.