Asianosaiset
Keskinäinen Eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen, Keskinäinen Vakuutusyhtiö Eläke-Fennia, Keskinäinen Eläkevakuutusyhtiö Varma-Sampo, Keskinäinen Eläkevakuutusyhtiö Tapiola, Eläkevakuutusosakeyhtiö Veritas (aiemmin Verdandi), Försäkringsaktiebolaget Pensions-Alandia.
Asian vireilletulo
Eläkevakuutusyhtiöt ovat asiamiehensä Työeläkevakuuttajat TELA:n välityksellä pyytäneet Kilpailuvirastoa myöntämään puuttumattomuustodistuksen/poikkeusluvan vakuutuksenvälittäjille maksettavien palkkioiden perusteiden yhteiselle hakemiselle sosiaali- ja terveysministeriöltä. Työeläkevakuuttajat TELA on toimittanut Kilpailuvirastoon 31.5.2001 päivätyn hakemuksen.
Hakemus
Hakemuksessa mainittu järjestelyn luonne sekä tavoitteet
Hakemuksessa todetaan, että hakijat ovat työeläkevakuutusyhtiöitä, joiden toiminnasta on säädetty työeläkevakuutusyhtiöistä annetussa laissa. Työeläke on lakisääteistä ja pakollista sosiaaliturvaa. Yksityisoikeudellisesta organisaatiomuodostaan huolimatta työeläkevakuutusyhtiöt hoitavat laissa säädettyä julkista tehtävää ja merkittävä osa niiden tehtävistä on julkisen vallan käyttöä. Hakemuksen mukaan työeläkevakuutusyhtiöiden toiminnan luonteeseen ei kuulu voiton tavoittelu, vaikka yhtiöiden tuleekin pyrkiä hoitamaan toimintansa mahdollisimman vähäisin kustannuksin ja siten, että työeläkevaroille olisi saatavissa mahdollisimman hyvä, vakaa ja pitkäaikainen tuotto.
Hakemuksessa todetaan, että työeläkevakuutusyhtiöiden on haettava vakuutusmaksun laskuperusteille sosiaali- ja terveysministeriön vahvistus. Lisäksi hakemuksessa todetaan, että työntekijäin eläkelain (jäljempänä TEL) 3a §:n mukaan laskuperusteisiin ei ilman erityistä syytä saa hyväksyä eroja, jotka ovat omiaan vaikeuttamaan eläkelaitosten lain mukaisten yhteisten asioiden hoitamista. Laskuperusteet ovat kaikille työeläkevakuutusyhtiöille yhteisiä ja yhtiöt osallistuvat yhdessä niiden valmisteluun. Vakuutuksenvälittäjille maksettavat palkkiot tulee kattaa kaikille yhtiöille saman suuruisesta vakuutusmaksun hoitokustannusosasta.
Hakemuksessa todetaan, että vakuutuksenvälittäjistä annetun lain 11 §:n mukaan vakuutuksenantaja voi maksaa vakuutuksenvälittäjälle palkkiota sellaisten lakisääteisten vakuutusten välittämisestä, joiden vakuutusmaksujen laskuperusteet viranomainen vahvistaa, ainoastaan vakuutuksenantajan hakemuksesta sosiaali- ja terveysministeriön vahvistamien perusteiden mukaisesti. Sosiaali- ja terveysministeriö voi myös ilman hakemustakin määrätä yhtiöille palkkioperusteet. Hakemuksessa todetaan, että lain perustelujen mukaan rajoitus on katsottu välttämättömäksi lakisääteisen vakuutuksen erityispiirteiden vuoksi. Välittäjien asiantuntemuksen tarpeen todetaan olevan vähäisempää kuin vapaaehtoisissa vakuutuksissa. Lisäksi pakollisissa vakuutuksissa on varmistuttava siitä, ettei asiakkaiden maksettavaksi tule ylimääräisiä kustannuksia liiaksi kohonneiden välityspalkkioiden muodossa. Hakijoiden mukaan lain tarkoitus huomioiden on perusteltua, että palkkioperuste vahvistetaan ns. enimmäisperusteena.
Hakijoiden mukaan työeläkevakuutuksen luonne, vakuutusmaksun rakenne sekä vakuutuksenvälittäjistä annetun lain säännökset huomioon ottaen ei ole perustetta sille, että vakuutuksenvälittäjille maksettavien palkkioiden enimmäismäärä vahvistettaisiin eri suuruiseksi eri yhtiöille. Hakijat toteavat, että työeläkeyhtiöt ovat tämän vuoksi tehneet sosiaali- ja terveysministeriölle yhteisen hakemuksen vakuutuksenvälittäjille maksettavien palkkioiden perusteiksi. Hakijat toteavat myös, ettei sosiaali- ja terveysministeriö ole myöskään käytännössä hyväksynyt eri eläkevakuutusyhtiöille toisistaan poikkeavia palkkioperusteita, vaikka perusteita olisikin haettu erillisillä hakemuksilla.
Lisäksi hakijat vetoavat ns. työeläkeyhtiöiden yhteisvastuuseen. TEL:n mukaiset eläkkeet rahoitetaan ns. osittain rahastoivan järjestelmän avulla, jolloin osa eläkkeestä on yksittäisen eläkelaitoksen vastuulla loppuosan ollessa laitosten yhteisellä vastuulla. Hakijoiden näkemyksen mukaan yhteisellä vastuulla olevien eläkkeen osien rahoittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että vastuuvelka ja vakuutusmaksu tulee laskea yhteisten laskuperusteiden mukaisesti.
Sopimuksen keskeinen sisältö ja toimeenpano
Hakemuksessa todetaan, että työeläkevakuutusyhtiöiden yhteiset laskuperustehakemukset valmistellaan TELA:n vakuutusyhtiöasiaintoimikunnan alaisessa laskuperustejaoksessa. Hakemuksessa todetaan, että yhtiöt eivät ole erikseen sopineet yhteistyöstä nimenomaan vakuutuksenvälittäjien palkkioiden osalta. Hakijoiden mukaan vakuutuksenvälittäjien palkkioille haettava laskuperuste on huomioitava vakuutusmaksun laskuperusteita valmisteltaessa. Hakijoiden mukaan välittäjille maksettavan perusteen valmistelu liittyy kiinteästi ja olennaisesti muiden laskuperusteasioiden valmisteluun.
Hakijat toteavat, että vakuutuksenvälittäjien hoitopalkkioita koskevan perusteen osalta laskuperustejaoksessa on ensisijaisesti keskitytty tarkastelemaan vakuutuksenvälittäjien tekemän vakuutusten hoitotyön osuutta koko vakuutuksen hoitotyöstä ja siten sitä, miten enimmäispalkkio tulisi mitoittaa suhteessa vakuutuksen hoitokustannusosaan. Hakijoiden mukaan laskuperustejaoksessa on pitäydytty kokonaisvaltaiseen tarkasteluun. Sosiaali- ja terveysministeriö on lisäksi pyytänyt yhtiöiltä erikseen yhtiökohtaisia selvityksiä vakuutuksenvälittäjäkannan rakenteesta sekä välittäjien suorittamista tehtävistä ja enimmäispalkkioperusteen soveltamisesta.
Hakijat toteavat lisäksi, että kukin yhtiö hinnoittelee vapaasti vakuutuksenvälittäjille maksetut palkkiot enimmäismäärän rajoissa. Painotukset vakuutuksenvälittäjille maksettavien myynti- ja hoitopalkkioiden välillä voivat vaihdella yhtiökohtaisesti. Hakijat toteavat, että järjestelyssä ei ole kyse hinnoista sopimisesta tai hintojen suosittamisesta. Hakijat toteavat myös, että yhtiöt eivät ole vakuutuksenvälittäjien palkkioita koskevassa perustevalmistelussa sopineet yhtenäistävänsä suhtautumistaan vakuutuksenvälittäjien toimintaan.
Hakijoiden näkemys järjestelyn kilpailunrajoituslain vastaisuudesta
Hakijat arvioivat järjestelyn kilpailunrajoituslain vastaisuutta tarkastelemalla kilpailunrajoituslain 6 §:n 1 kohtaa, lain tarkoitusta sekä vakuutuksenvälittäjistä annettua lakia.
Hakijat toteavat, että vakuutuksenvälittäjistä annetun lain 11 § on erityissäännös suhteessa kilpailunrajoituslain 6 §:n 1 kohdan kartellikieltosäännökseen nähden ja että vakuutuksenvälittäjistä annetun lain 11 §:ssä on säädetty rajoituksia kilpailunrajoituslain 6 §:n 1 kohdan soveltamiselle lakisääteisten vakuutusten välittämistoiminnan osalta. Hakijat toteavat, että työeläkeyhtiöt voivat vapaasti määritellä välittäjille maksettavien palkkioiden suuruuden sosiaali- ja terveysministeriön vahvistamien enimmäispalkkioperusteiden puitteissa.
Hakemuksessa todetaan, ettei vakuutuksenvälittäjiä koskevan lain 11 §:ssä tai sen perusteluissa ole otettu kantaa siihen, voivatko työeläkeyhtiöt hakea yhdessä sosiaali- ja terveysministeriöltä palkkioperusteiden vahvistamista. Pykälän 2 momentin mukaan ministeriö voi tarvittaessa ilman hakemusta määrätä palkkioiden perusteet. Tällaiset yleiset perusteet voitaisiin säännöksen perustelujen mukaan antaa, jos esim. vakuutuksenvälittäjiä koskevat kilpailuolosuhteet niin vaativat.
Hakijat viittaavat myös Kilpailuviraston 23.4.1997 päivättyyn päätökseen, jossa on todettu, että yhtiöiden välisen yhteistyön tulisi rajoittua vain välttämättömiin, laskuperusteissa määriteltäviin seikkoihin. Hakijat toteavat, että koska välittäjille maksettava palkkio on kustannettava hoitokustannusosalla, on työeläkeyhtiöiden hoitokustannusosan tasoa hakiessaan otettava huomioon myös välittäjille maksettavien palkkioiden enimmäismäärän vaikutus vakuutusmaksun tasoon. Hakijoiden mukaan poikkeuslupahakemuksessa kuvatussa yhteistyössä on kyse edellä mainitun kaltaisesta välttämättömästä seikasta, jolloin yhteistyön voidaan katsoa olevan sallittua.
Hakijat toteavat myös, että sosiaali- ja terveysministeriön vahvistama enimmäisperuste ei rajoita yhtiöiden mahdollisuuksia hinnoitella vakuutuksenvälittäjille maksettava palkkio vapaasti enimmäisperusteen puitteissa. Lisäksi kukin yhtiö voi milloin tahansa tehdä uuden perustehakemuksen.
Selvitys yhteistyön tehokkuusvaikutuksista
Tehokkuusvaikutusten osalta hakijat toteavat, että työeläkeyhtiöt eivät kilpaile vakuutuksenvälittäjien palkkiolla, vaan sillä, kuinka tehokkaasti välittäjät saadaan toimimaan jakelukanavana. Hakijat toteavat, että mikäli yhtiöiden välinen kilpailu perustuisi vakuutuksenvälittäjän palkkion määrään, olisi mahdollista, että palkkion suuruus vääristäisi kilpailua. Kilpailun painopiste siirtyisi osittain välityspalkkion muodossa jakelukanavan tasolle. Yhtiöiden olisi asiakkaiden lisäksi kilpailtava palkkion tasolla vakuutuksenvälittäjistä, jotka eivät itse ole hankkimassa työeläkevakuutuspalveluja. Tämä aiheuttaisi lisäkustannuksia, eikä kilpailu tässä muodossa palvelisi vakuutuksenottajan tai vakuutetun etua tai työeläkejärjestelmän perustehtävän hoitamista. Erot palkkioissa saattaisivat aiheuttaa korotuspaineita kaikkien yhtiöiden asiakkaiden vakuutusmaksuihin. Kilpailu saattaisi myös rajoittaa asiakkaiden valintamahdollisuuksia.
Hyötyjen välittyminen asiakkaille tai kuluttajille
Hakijat toteavat, että palkkioperusteiden lakisääteistä vahvistamismenettelyä säädettäessä on nimenomaan haluttu estää tilanne, jossa kohonneet palkkiot aiheuttavat tarpeettomia kustannuksia vakuutuksenottajille ja vakuutetuille. Tämä toteutuu hakijoiden näkemyksen mukaan parhaiten, mikäli työeläkevakuutusyhtiöt yhdessä valmistelevat ja hakevat STM:ltä vakuutuksenvälittäjien palkkioperusteen, jolla vahvistetaan palkkioiden enimmäismäärät.
Vakuutuksenottajat ja vakuutetut hyötyvät hakijoiden mukaan vain, mikäli STM:n vahvistamat palkkioperusteet on mitoitettu koko työeläkejärjestelmässä siten, että ne vastaavat välittäjien todellisuudessa suorittamia tehtäviä. Perustetta vahvistaessaan STM tarvitsee siten kattavan, koko järjestelmästä hankitun selvityksen.
Hakemuksesta annetut lausunnot
Sosiaali- ja terveysministeriö
Sosiaali- ja terveysministeriö toteaa lausunnossaan, että sen tehtävänä on valvoa, ettei vakuutuksenvälittäjille maksettava palkkio nouse niin suureksi, että sillä olisi korottava vaikutus vakuutusmaksun hoitokustannusosaan.
Sosiaali- ja terveysministeriö toteaa lausunnossaan, että eläketurvan toimeenpanoa lakisääteisessä eläkevakuutuksessa säädellään eläkelaitoksille yhteisessä työeläkelainsäädännössä, vaikka toimeenpano onkin hajautettu useaan eri eläkelaitokseen. Lakisääteisen työeläkejärjestelmän toimeenpano on luonteeltaan kollektiivista, koska suurin osa vuotuisesta vakuutusmaksusta kerätään eläkelaitosten yhteisellä vastuulla olevien eläkkeiden kustannuksia varten. Tehokkuuden arvioiminen tulee tehdä kaikkien vakuutuksenottajien ja vakuutettujen edun näkökulmasta. Kustannus siitä edusta, jonka vakuutuksenottaja saa solmiessaan toimeksiantosopimuksen vakuutuksenvälittäjän kanssa, tulee ohjautua vakuutuksenottajan itsensä maksettavaksi suorana palkkiona vakuutuksenvälittäjälle.
Sosiaali- ja terveysministeriö toteaa, että vakuutusyhtiön mahdollisuudet kohdistaa hoitokustannuksiaan yksittäiseen vakuutukseen ovat hyvin rajalliset. Vakuutusyhtiö ei voi kieltäytyä vakuutuksen antamisesta. Vakuutuksenvälittäjä voi kuitenkin valita hoitamansa vakuutukset. Yhtiön on arvioitava varovaisesti vakuutuksenvälittäjälle maksettavaa palkkiota, koska palkkion tulee perustua siihen säästöön, jonka vakuutusyhtiö arvioi saavansa siitä, että vakuutuksenvälittäjä hoitaa yhtiön puolesta vakuutuksen hoitoon liittyviä tehtäviä.
Vakuutusmaksu on määrättävä turvaavasti siten, että sen voidaan olettaa riittävän kustannuksiin. Toisaalta hoitokustannusosan tulisi olla mahdollisimman matala. Hoitokustannusylijäämän tulisi palautua niille vakuutuksenottajille, joilta sen voidaan katsoa muodostuneen.
Vakuutusmaksun hoitokustannusosa on saman suuruinen yhtiöstä riippumatta. Yhtiöiden liikekulut muodostuvat kaikissa yhtiöissä samoista toiminnoista. Hoitokustannusylijäämä muodostaa toiminnan tehokkuutta kuvaavan tunnusluvun. Yhtiöt kilpailevat siten hoitokustannustuloksellaan. Vakuutuksenvälittäjien hoitopalkkioiden leikkaamisen ei voida olettaa johtavan yhtiön kilpailukykyä parantavaan tilanteeseen. Korkeampaa hoitopalkkiota maksavan yhtiön voidaan olettaa saavan etua yhtiöiden keskinäisessä kilpailussa ainakin tilanteissa, joissa yhtiöiden voitaisiin katsoa muuten olevan vakuutuksenottajan kannalta tasavertaisia. Etu ei kuitenkaan ohjaudu yhtiön vakuutuksenottajille tai vakuutetuille vaan vakuutuksenvälittäjälle. Erisuuruisia hoitopalkkioita maksavien yhtiöiden kustannus hoitotyöstä muodostuisi erilaiseksi, mutta yhteisestä vakuutusmaksun hoitokustannusosasta johtuen kustannusero ei näkyisi vakuutusmaksussa. Lisäkustannuksen voidaan siten odottaa ensin pienentävän yhtiöiden hoitokustannusylijäämää, minkä seurauksena saattaisi syntyä paine nostaa vakuutusmaksua.
Suhteelliset ja markkamääräiset hoitokustannusylijäämät muodostuvat yhtiöillä erilaisiksi. Pääasiassa suuria vakuutuksia hoitavilla yhtiöillä näyttäisi sosiaali- ja terveysministeriön mukaan muodostuvan suhteessa enemmän ylijäämää kuin pieniä vakuutuksia hoitavilla yhtiöillä. Pienten vakuutusten alkamiset ja päättymiset ovat keskimäärin yleisempiä kuin suurten vakuutusten. Toisaalta suuren vakuutusyhtiön markkamääräisesti suurempi hoitokustannusylijäämä antaisi paremmat mahdollisuudet maksaa välittäjille korkeampia palkkioita ilman, että se välttämättä heijastuisi hoitokustannustulokseen.
Näin ollen keskenään erilaisten yhtiöiden yhteisen näkemyksen vakuutuksenvälittäjille maksettavan palkkion enimmäismäärästä voidaan sosiaali- ja terveysministeriön mukaan katsoa olevan sekä yhteisen vakuutusmaksun hoitokustannusosan asettamisen kannalta että yhtiöiden hoitokustannustehokkuudesta kilpailemisen kannalta perusteltua.
Erikokoisilla ja erilaista vakuutuskantaa hoitavilla yhtiöillä tulisi olla yhtäläiset edellytykset harjoittaa toimintaansa. Yhtiöiden yhteisen näkemyksen voidaan odottaa johtavan tasapuoliseen ratkaisuun.
Sosiaali- ja terveysministeriö toteaa lisäksi, että jos hoitokustannusosan kustannusvastaavuutta yksittäisiin vakuutuksiin nähden voidaan lisätä, voidaan varmistua siitä, että edut ja kustannukset kohdistuvat sekä yhtiöiden kesken että vakuutuksenottajien kesken tasapuolisesti. Nykyisessä kollektiivisessa vakuutusten hoitokustannusten jaossa yhtiöiden harjoittama yhteistyö palkkioiden enimmäismäärän määrittämisessä on perusteltua.
Yhteisen perusteen puitteissa suoritetut vakuutuksenvälittäjien palkkiot tekevät yhtiöiden välisen kilpailun hoitokustannustuloksella mahdolliseksi. Keskinäisestä kilpailusta muodostuva hyöty tulee vakuutuksenottajille ja vakuutetuille maksunalennuksina.
Yksittäisen yhtiön tekemän hakemuksen perusteella olisi käytännössä lähes mahdotonta arvioida aiheuttaako haettu palkkiotaso painetta yhteisen vakuutusmaksun hoitokustannusosan korottamiselle ilman muiden yhtiöiden kannanottoa. Toisaalta yksittäisen yhtiön tekemä hakemus palkkioiden korottamisesta tulisi välittömästi muiden yhtiöiden tietoon, koska hakemukset ovat julkisia. Mikäli muut yhtiöt tekisivät vastaavan hakemuksen, seuraisi tästä, että yksittäisen yhtiön hakemus enimmäispalkkiosta muodostuisi palkkioiden katoksi. Erisuuruisten palkkiokattojen soveltaminen saattaisi asettaa yhtiöt eriarvoiseen asemaan vakuutuksenvälittäjien keskuudessa. Välittäjien riippumattomuus voitaisiin kyseenalaistaa, koska välittäjän liiketoiminnan kannalta olisi perusteltua suosittaa yhtiötä, joka maksaa suurimman palkkion. Lisäksi sosiaali- ja terveysministeriön mukaan huomioon on otettava myös se, että erisuuruisten palkkioperusteiden vaikutusten painoarvoa harkitessa on otettava huomioon se, että vakuutuksenvälittäjien palveluja käyttävät pääasiassa vain suuret asiakkaat, joista yhtiöiden kesken on suurin kilpailu.
Valtiovarainministeriö
Valtiovarainministeriö toteaa lausunnossaan, että vakuutuksenvälittäjien roolia ja tehtäviä pakollisten työeläkevakuutusten jakelussa, markkinoinnissa ja asiakkaiden palvelussa sekä toiminnan vaikutuksia laitosrakenteeseen tulisi pohtia kilpailuolosuhteet kokonaisuutena huomioon ottaen. Valtiovarainministeriön näkemyksen mukaan vapaasti määräytyvä vakuutuksenvälittäjien hoitopalkkio saattaa osaltaan vain kiihdyttää laitosrakenteen yksipuolistumista, mikäli kilpailunrajoitteet TEL-järjestelmässä eivät muilta osin vähene.
Vakuutusvalvontavirasto
Vakuutusvalvontavirasto toteaa, että vakuutuksenvälittäjille maksettavia palkkioita koskeva yhteinen peruste on Vakuutusvalvontaviraston käsityksen mukaan palkkioiden enimmäismäärää koskeva peruste. Enimmäismäärää koskeva peruste on omiaan estämään maksun hoitokustannusosan kohoamista ja perusteesta hyötyvät vakuutuksenottajat ja vakuutetut, jotka maksavat vakuutusmaksun. Enimmäismäärää koskeva peruste jättää Vakuutusvalvontaviraston näkemyksen mukaan tilaa yhtiöiden väliselle kilpailulle ja tukee vakuutuksenvälittäjien välistä tervettä kilpailua. Enimmäismäärää koskeva rajoitus tukee pitkäjänteistä vakuutuksenvälitystoimintaa, mutta ei suosi nopeita voittoja tavoittelevia välittäjiä.
Eläketurvakeskus
Eläketurvakeskuksen näkemyksen mukaan yhtiöiden välinen yhteistyö tehostaa lakisääteisen työeläkevakuutuksen jakelua varmistamalla, etteivät vakuutuksenvälittäjien käyttöön liittyvät kustannukset nouse kohtuuttomalle tasolle. Eläketurvakeskus pitää eläkelaitosten välistä yhteistyötä eläkevakuutuksen kehittämisen kannalta välttämättömänä. Myös poikkeuslupahakemuksessa tarkoitettu yhteistyö liittyy kiinteästi laskuperusteiden valmisteluun ja tältä osin edesauttaa järjestelmän teknistä kehittämistä.
Eläketurvakeskuksen näkemyksen mukaan yhteistyön edut välittyvät pääosin asiakkaille. Mikäli enimmäispalkkioperuste alentaa hoitokustannusten nousupaineita, asiakkaat saavat hyödyn joko asiakashyvityksinä tai matalampana hoitokustannusosana. Enimmäispalkkio on eräs keino, jolla lakisääteinen eläketurva pyritään toimeenpanemaan aiheuttamatta vakuutetuille tai vakuutuksenottajille ylimääräisiä kustannuksia. Eläketurvakeskuksen näkemyksen mukaan ei ole olemassa perusteita sille, että eri työeläkelaitoksilla olisi käytössään merkittävästi erisuuruiset vakuutuksenvälittäjien palkkioperusteet.
Suomen vakuutusyhtiöiden keskusliitto
Vakuutusyhtiöiden Keskusliitto pitää poikkeuslupahakemusta perusteltuna ja katsoo, että yhteistyö tehostaa työeläkevakuutusten jakelua ja tuotantoa ja että siitä saatavat hyödyt välittyvät pääosin vakuutuksenottajille.
Vakuutuskassojen yhdistys
Vakuutuskassojen Yhdistyksen näkemyksen mukaan poikkeuslupahakemuksessa ei ole esitetty perusteita poikkeusluvan myöntämiselle. Välittäjille maksetut palkkiot johtavat siihen, ettei vakuutuksenvälittäjillä ole omaa taloudellista intressiä tuoda esiin eläkekassavaihtoehtoa. Vakuutuskassojen Yhdistyksen mukaan eläkelaitosten välisen kilpailun kannalta olisi tasapuolista muuttaa vakuutuksenvälittäjistä annettua lakia siten, että työeläkevakuutusyhtiöt eivät voisi maksaa palkkioita vakuutuksenvälittäjille nykykäytännön mukaisesti, jolloin kustannukset jäisivät aina toimeksiantajan maksettaviksi.
Eläkesäätiöyhdistys
Eläkesäätiöyhdistyksen näkemyksen mukaan nykyinen vakuutuksen välittämisestä maksettavan palkkion maksujärjestelmä on vakuutuksenottajien kannalta erittäin arveluttava, mistä johtuen vakuutuksenvälittäjistä annettua lakia tulisi muuttaa siten, että vakuutuksenottaja maksaisi palkkion vakuutuksenvälittäjälle. Nykyinen menettely, jossa työeläkeyhtiö maksaa vakuutuksenvälittäjän palkkion, on omiaan johtamaan vakuutuksenvälittäjien puolueettomuuden vaarantumiseen. Eläkesäätiöt ja -kassat eivät voi maksaa palkkiota vakuutuksenvälittäjille. Tämä voi johtaa siihen, että yrityksen asiantuntijan roolissa toimivalle vakuutuksenvälittäjälle syntyy taloudellinen intressi suositella asiakkaalleen toimivan eläkesäätiön tai eläkekassan purkamista ja vakuutusten siirtämistä yhtiölle ilman yritykseen liittyviä taloudellisia tai kilpailullisia perusteita. Näin ollen Eläkesäätiöyhdistyksen näkemyksen mukaan poikkeuslupaa ei tulisi myöntää.
Teollisuus ja työnantajat
Teollisuus ja Työnantajat toteaa lausunnossaan, ettei sillä ole huomauttamista siihen, että hakijoille myönnettäisiin haettu poikkeuslupa.
Suomen yrittäjät
Suomen Yrittäjien näkemyksen mukaan hakemuksen hyväksyminen olisi omiaan johtamaan siihen, että vaihtelu palkkioiden määräytymisessä pienenee. Tällöin välittäjien kiinnostus yhtiöiden välisiin eroihin saattaa vähentyä ja heidän käytöstään asiakkaalle koituva lisäarvo vähentyä. Toisaalta enimmäispalkkion vahvistamisella voisi olla palkkioiden nousua hillitseviä vaikutuksia. Suomen Yrittäjien näkemyksen mukaan näistä syistä on tärkeää saada perusteltua selvitystä siitä, kuinka poikkeusluvan myöntäminen vaikuttaa asiakkaiden todellisiin kustannuksiin. Suomen Yrittäjät suhtautuu epäillen siihen, että yhteistyö tehostaisi vakuutusten jakelua.
Suomen Yrittäjien näkemyksen mukaan hakemuksessa ei ole osoitettu, että yhteistyöstä koituisi sen kaltaista teknistä tai taloudellista kehitystä, jota voitaisiin käyttää poikkeusluvan myöntämisen perusteena. Lisäksi on huomattava, että mikäli käytännössä perityt palkkiot olisivat säännönmukaisesti enimmäispalkkioiden tasoa, enimmäispalkkioiden vahvistamisesta olisi asiakkaille pikemminkin haittaa kuin hyötyä.
Suomen Yrittäjät kiinnittää huomiota myös yhtiöiden esittämään perusteluun, jonka mukaan nykyinen tilanne aiheuttaa nousupaineita hoitokustannusosaan. Hakemuksessa tai sen liitteissä ei ole selvitetty nousupaineiden syitä. Toisaalta Suomen Yrittäjät hyväksyy periaatteessa argumentoinnin, jonka mukaan markkinaosuuskilpailu saattaa johtaa välittäjäkustannusten kohoamiseen. Myöskään hyödyn välittymisestä asiakkaille ei Suomen Yrittäjien näkemyksen mukaan ole hakemuksessa esitetty minkäänlaisia arvioita.
Suomen Yrittäjien näkemyksen mukaan yhteistyöllä ei ole olennaisia vaikutuksia kilpailun toimivuuteen työeläkevakuutuksen tarjonnassa. Yhteistyö voi hillitä epätervettä palkkioiden nousua ja hyöty voi kanavoitua pääosin asiakkaille. Toisaalta yhteistyö voi vähentää välittäjien kiinnostusta vakuutusten markkinointiin ja yhtiökohtaisten erojen esille tuomiseen. Lisäksi enimmäishintojen asettaminen voi käytännössä aiheuttaa palkkioiden kohoamisen lähelle maksimipalkkiota.
Suomen vakuutusmeklariliitto
Suomen Vakuutusmeklariliiton näkemyksen mukaan meklaripalkkiot muodostavat ainoastaan marginaalisen osan työeläkeyhtiöiden hallintokuluista. Tästä johtuen ei ole tarkoituksenmukaista säännellä meklaripalkkioiden enimmäismäärästä esitetyn kaltaisella, raskaalla tavalla. Hallintokulujen valvonta tulisi järjestää siten, että kokonaisuuden sisällä olevat yksittäiset kuluerät jätettäisiin yhtiöiden omaan harkintaan.
Suomen Vakuutusmeklariliiton näkemyksen mukaan nykyinen järjestelmä estää yhteistoiminnan terveen kehityksen. Nykyinen meklaripalkkion maksimimäärälle asetettu yläraja estää syvällisemmän yhteistyön kehittämisen suurten asiakaskokonaisuuksien kanssa. Vakuutusmeklariliitto huomauttaa myös, että ulkomaiset yhtiöt eivät voi meklareiden kautta toimia Suomen TEL-vakuutusmarkkinoilla, sillä ministeriön vahvistamat meklaripalkkiot eivät kata toiminnasta aiheutuvia kustannuksia.
Muissa vakuutuslajeissa saatujen kokemusten valossa nykyisen kaltaista voimakasta sääntelyä ei tarvittaisi. Hoitokustannusosaan kohdistuvan meklaripalkkioista aiheutuvan korotuspaineen uhka ei Vakuutusmeklariliiton näkemyksen mukaan ole todellinen, sillä yhtiöt valvovat tarkasti kokonaiskulujaan. Eläkeyhtiöille tulisi antaa vapaus itse sopia palkkioista ja työnjaosta. Viranomaisvalvonnan tulisi keskittyä kokonaisvalvontaan. Suomen Vakuutusmeklariliiton näkemyksen mukaan poikkeuslupahakemusta ei tulisi hyväksyä.
Aon finland
Aon Finlandin (jäljempänä Aon) näkemyksen mukaan meklaritoimintaa voidaan monessa mielessä verrata vakuutusyhtiöiden omiin jakeluverkkoihin ja asiakasyhteysverkkoihin. Aon kysyykin, miksi vain meklarien vakuutusten hoitoon liittyvät palkkiot tulisi käsitellä laskuperusteissa. Lisäksi Aon:n mukaan voidaan kysyä, mitkä asiat ylipäänsä tulisi liittää laskuperusteisiin. Lisäksi esimerkiksi yhtiöiden ATK-kulut ovat merkittävän suuret, joten ei ole perusteltua syytä sille, että ainoastaan meklarien palkkiot tulisi säännellä laskuperusteissa ATK-kulujen jäädessä samanaikaisesti sääntelyn ulkopuolelle.
Aon kiinnittää huomiota siihen, että ulkomaisille palveluntarjoajille meklarien käyttäminen on luonnollinen tapa asiakasyhteyksien hoitamiseen. Aon epäilee, että poikkeuslupahakemuksen eräänä tarkoituksena on pyrkiä ehkäisemään ulkomailta tulevaa potentiaalista kilpailua, sillä esitetyillä hoitopalkkioiden enimmäismäärillä meklareilla ei ole mahdollisuuksia hoitaa suurempia asiakaskokonaisuuksia.
Aon:n näkemyksen mukaan poikkeuslupa estäisi kilpailevien, ja todennäköisesti tehokkaampien, jakeluverkkojen synnyn. Aon huomauttaa lisäksi, että vakuutusyhtiöiden meklareille maksamia hintoja voidaan pitää oikeina, jos niitä ei ole erikseen säädelty, sillä hinnat ovat muodostuneet kilpailluilla markkinoilla. Näin ollen Aon ei puolla poikkeusluvan myöntämistä. Aon:n mukaan:
1. Yhteistyö ei tehosta hyödykkeen jakelua ja saattaa estää tuotantoa, jos omaan jakelutiehen käytettävät panostukset ovat ylisuuria verrattuna muihin mahdollisuuksiin.
2. Poikkeuslupahakemuksessa tarkoitettu yhteistyö ei edistä teknistä tai taloudellista kehitystä.
3. Yhteistyöstä voi aiheutua asiakkaille haittaa, mutta hyötyä ei ole odotettavissa.
4. Yhteistyö estää uusien TEL-vakuutusyhtiöiden perustamista ja voi muutoinkin vaikuttaa haitallisesti kilpailun toimivuuteen työeläkevakuutuksen tarjonnan markkinoilla.
Hakijoiden lausuntojen johdosta antama vastine
Hakijat toteavat vastineessaan, että sosiaali- ja terveysministeriö tukee hakijoiden poikkeuslupahakemusta. Hakijat eivät pidä perusteltuina joissakin lausunnoissa esitettyjä näkemyksiä, joiden mukaan hakemus ei olisi hyödyllinen vakuutuksenottajien ja vakuutettujen kannalta. Lisäksi hakijat toteavat, että tietyissä lausunnoissa on arvosteltu lähinnä nykylainsäädännön toimivuutta, ei niinkään poikkeuslupahakemusta. Hakijat toteavat myös, ettei Aon:n väite ulkomaisen kilpailun estymisestä pidä paikkaansa, sillä yhtiöiden yhteinen hakemus ei rajoita kenenkään oikeutta hakea palkkioperustetta itsenäisesti.
Työeläkevakuutusmarkkinat suomessa
Työeläkevakuuttaminen on osa sosiaaliturvaa. Suomessa työeläkevakuuttaminen on uskottu ns. hajautetun järjestelmän myötä yksityisille työeläkelaitoksille, jotka kilpailevat keskenään asiakkaista. Työeläkevakuutus on pakollinen vakuutus. Työntekijäin eläkelain 1 §:n mukaan työnantaja on velvollinen järjestämään ja kustantamaan lain mukaiset vähimmäisehdot täyttävän eläketurvan työntekijöilleen. Myös työntekijöillä on velvollisuus osallistua eläketurvan kustantamiseen.
Työnantaja voi hankkia vakuutusturvan valintansa mukaan joko työeläkevakuutusyhtiöstä, eläkekassasta tai eläkesäätiöstä. Yhtiöt, kassat ja säätiöt ovat työnantajan näkökulmasta keskenään kilpailevia vaihtoehtoja lakisääteisen työeläketurvan hankkimiseksi. Myös työeläkevakuuttamisessa kilpailun asiakkaista voidaan katsoa olevan hintakilpailua. Näin on siitä huolimatta, että vakuutuksen sisältö on lainsäädännössä määritelty ja että vakuutusmaksu on vahvistettu kaikille samansuuruiseksi. Työeläkeyhtiöt kilpailevat lopullisen työeläkemaksun suuruudesta jakamalla asiakashyvityksiä. Lopullinen työeläkkeestä työnantajalle aiheutuva kustannus muodostuu asiakashyvitysten johdosta eri työnantajilla erilaiseksi. Vastaavasti eläkesäätiö tai -kassa voi olla työnantajien näkökulmasta houkutteleva vaihtoehto ainoastaan silloin, kun lopullinen työeläkevakuuttamisesta aiheutuva kustannus on työnantajan näkökulmasta kilpailukykyinen yhtiövaihtoehtoon nähden.
Työeläkevakuutusyhtiöiden asema työeläkevakuuttamisen markkinoilla on vahva. Lailla perustettujen eläkelaitosten (esim. LEL, TAEL, MELA) ei voida katsoa kilpailevan työeläkeyhtiöiden kanssa samoilla markkinoilla. Arvioitaessa työeläkevakuutusyhtiöiden asemaa markkinoilla on vertailtava siten työeläkevakuutusyhtiöitä, eläkesäätiöitä sekä eläkekassoja koskevia lukuja keskenään. Työeläkevakuutusyhtiöiden osuus TEL-vakuutuksen yhteenlasketusta maksutulosta oli vuonna 2001 noin 85,5 prosenttia ja neljän suurimman yhtiön osuus oli hieman alle 82 prosenttia. Vastaavasti kahden suurimman yhtiön osuus keskenään kilpailevien laitosten maksutulosta oli yli 60 prosenttia. Suurten työeläkeyhtiöiden asema on myös aiempina vuosina ollut vahva. Lakisääteisen työeläkevakuuttamisen markkinat ovat siten keskittyneet. [1]
Lakisääteisen työeläkevakuuttamisen markkinoille on ominaista myös laitosten, ja erityisesti yhtiöiden, välinen laaja yhteistyö sekä vakuutusturvan toteuttamiseen että myös hinnoitteluun vaikuttavissa asioissa. Työeläkelaitoksilla on keskeinen rooli markkinoiden toiminnan kannalta merkittävien laskuperusteiden valmistelussa. Yllä kuvatun kaltaisessa keskittyneessä markkinatilanteessa poikkeusluvan myöntäminen hakemuksessa kuvatulle järjestelylle edellyttää vahvoja tehokkuusperusteluja, jotta järjestelystä aiheutuvat hyödyt voidaan katsoa haittoja suuremmiksi.
Jotta työeläkevakuutusmarkkinoille pyrkivä elinkeinonharjoittaja voisi tehokkaasti kilpailla jo markkinoilla toimivien palveluntarjoajien kanssa, sillä tulee olla käytössään toimiva jakelukanava vakuutustensa tarjoamiseksi. Markkinoille tulevan palveluntarjoajan tulee siten joko perustaa oma konttori- tai muu jakeluverkosto, tehdä yhteistyötä toimivan jakelutien jo omaavan elinkeinonharjoittajan kanssa tai käyttää vakuutuksenvälittäjiä vakuutustensa tarjoamiseen. Konttoriverkoston perustaminen vaatii huomattavasti pääomia, minkä lisäksi konttoriverkoston luominen on hidasta. Markkinoilla jo toimivien vahinko- ja henkivakuutusyhtiöiden käyttäminen ei ole markkinoille tulijoille useimmissa tapauksissa mahdollista, sillä nykyisin markkinoilla toimivat työeläkevakuutusyhtiöt käyttävät omiin vakuutusryhmittymiinsä kuuluvia vahinko- ja henkivakuutusyhtiöitä jakelukanavinaan. Vakuutuksenvälittäjien merkityksen markkinoille tuleville uusille elinkeinonharjoittajille voidaan tästä syystä katsoa olevan suurempi kuin markkinoilla jo toimiville työeläkevakuutusyhtiöille.
Yksittäisillä vakuutuksenvälittäjillä ei voida katsoa olevan merkittävää markkinavoimaa työeläkevakuutusyhtiöihin nähden. Vakuutusvalvontaviraston julkaisemien tietojen mukaan vuonna 2002 vakuutuksenvälittäjärekisteriin oli merkitty 67 keskenään kilpailevaa vakuutuksenvälitystoimintaa harjoittavaa yhteisöä ja 249 henkilöä. Vakuutuksenvälittäjien markkinavoimaa on lisäksi omiaan vähentämään työeläkevakuutusyhtiöiden omien jakeluverkkojen olemassaolo.
Kilpailuviraston aikaisempi ratkaisukäytäntö
Kilpailuvirasto on ottanut kantaa vakuutuksenvälittäjille maksettavien palkkioiden perusteiden yhteistä hakemista koskevaan asiaan jo vuonna 1994 (dnro 211/61/1994). Työeläkelaitosten liitto haki TEL-yhtiöiden puolesta sosiaali- ja terveysministeriön vahvistusta meklaripalkkiolle. Saatuaan tiedon yhteistyöstä Kilpailuvirasto ilmoitti työeläkeyhtiöille, että meklaripalkkiota koskevaa yhteistyötä voidaan pitää kilpailunrajoituslain 6 §:n kieltämänä hinnoitteluyhteistyönä, joka vaatii poikkeusluvan. Työeläkeyhtiöt luopuivat yhteistyöstä, joten Kilpailuvirasto ei ryhtynyt asiassa toimenpiteisiin.
Kilpailuvirasto on 23.4.1997 antamassaan päätöksessä (dnro 818/61/95) todennut, että työeläkelaitoksia koskeva sääntely rajoittaa työeläkevakuutusyhtiöiden välistä hintakilpailua, mutta ei tee sitä mahdottomaksi. Päätöksessään Kilpailuvirasto totesi muun muassa, että työeläkelaitokset voivat kilpailla paitsi palvelulla myös vakuutusten hoitokustannusten tehokkuudella sekä sijoitustoiminnasta saadun tuoton ja säännellyn laskuperustekoron välisellä erotuksella, joilla kummallakin on merkitystä työeläkemaksun lopulliseen hintaan. Lisäksi Kilpailuvirasto totesi päätöksessään, että yhtiöt voivat kilpailla myös asiakasrahoituksella.
Päätöksessä todettiin myös, että kilpailunrajoituslain 6 §:n 1 kohdan voidaan katsoa soveltuvan työeläkevakuutusyhtiöiden välisiin toimenpiteisiin siltä osin, kuin sääntely ei sulje pois hintakilpailun mahdollisuutta. Lisäksi Kilpailuvirasto viittasi aiempaan päätökseensä (530/61/1992) ja totesi, että sääntely ei anna työeläkevakuutusyhtiöille oikeutta markkinoiden jakamiseen tai tuotannon rajoittamiseen. Näin ollen kilpailunrajoituslain 6 §:n 2 kohta soveltuu myös työeläkeyhtiöiden välisen kilpailun rajoittamiseen.
Kilpailuvirasto totesi päätöksessään, että työeläkevakuutusyhtiöiden yhteistyöjärjestelyissä on vaarana kilpailun rajoittuminen tai estyminen ja suurten yhtiöiden määräysvalta suhteessa pieniin, mistä johtuen yhteistyön tulisi rajoittua vain välttämättömiin, laskuperusteissa määriteltäviin seikkoihin. Tarpeettomien lakiin perustumattomien yhteistyöjärjestelyjen katsottiin olevan omiaan rajoittamaan kilpailua säännellyillä työeläkevakuutusmarkkinoilla.
Kilpailuvirasto on siten jo aiemmassa ratkaisukäytännössään katsonut, että meklaripalkkioiden perusteiden yhteistä hakemista koskevaa työeläkeyhtiöiden välistä yhteistyötä voidaan pitää kilpailunrajoituslain kieltämänä. Kilpailuvirasto on todennut, että lakiin perustumaton työeläkelaitosten välinen yhteistyö rajoittaa kilpailua kilpailunrajoituslain 6 §:n kieltämällä tavalla.
Kilpailuoikeudellinen arviointi
Kilpailunrajoituslain kieltämä elinkeinonharjoittajien välinen yhteistyö
Kilpailunrajoituslain 6 §:n 1 kohdassa kielletään samalla tuotanto- ja jakeluportaalla toimivien elinkeinonharjoittajien tai niiden yhteenliittymien hintoja ja vastikkeita koskevat sopimukset, suositukset tai vastaavat järjestelyt. Saman pykälän 2 kohdassa kielletään tuotannon rajoittaminen sekä markkinoiden ja hankintalähteiden jakaminen.
Samalla tuotanto- tai jakeluportaalla toimivat elinkeinonharjoittajat
Jotta yhteistyön voitaisiin katsoa olevan kilpailunrajoituslain 6 §:n perusteella kiellettyä, tulee kyseessä olla samalla tuotanto- tai jakeluportaalla toimivien elinkeinonharjoittajien välinen yhteistyö. Yhteistyön kilpailunrajoituslain vastaisuutta arvioitaessa on ensin arvioitava, voidaanko työeläkevakuutusyhtiöitä pitää kilpailunrajoituslain tarkoittamassa mielessä elinkeinonharjoittajina.
Hakijat ovat poikkeuslupahakemuksessaan todenneet, että yksityisoikeudellisesta organisaatiomuodostaan huolimatta työeläkevakuutusyhtiöt hoitavat laissa säädettyä julkista tehtävää ja että merkittävä osa niiden toiminnasta, kuten eläkeratkaisujen tekeminen ja vakuutusmaksujen määrääminen, on julkisen vallan käyttöä. Hakijat ovat lisäksi todenneet, ettei työeläkevakuutusyhtiöiden toiminnan luonteeseen kuulu voiton tavoittelu.
Kilpailunrajoituslain 3 §:n mukaan elinkeinonharjoittajalla tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai yksityistä tai julkista oikeushenkilöä, joka ammattimaisesti pitää kaupan, ostaa, myy tai muutoin vastiketta vastaan hankkii tai luovuttaa tavaroita tai palveluksia. Kilpailunrajoituslain esitöiden (HE 162/1991 vp) mukaan elinkeinonharjoittajan käsite on tarkoitettu laajaksi. Lisäksi aikaisemman, vuoden 1988 lain esitöissä (HE 148/1987 vp) on todettu, ettei elinkeinon harjoittaminen aina välttämättä edellytä, että toimintaa harjoitetaan taloudellisen voiton tavoittelemiseksi elinkeinonharjoittajalle itselleen tai toiselle. Elinkeinon harjoittamisen on todettu kuitenkin yleensä edellyttävän, että toimintaan liittyy ansiotarkoitus. Tämän on todettu tavallisesti ilmenevän siinä, että tavaroita tai palveluksia myydään vastiketta vastaan.
Työeläkeyhtiöt ovat yksityisiä oikeushenkilöitä, jotka tarjoavat palveluksia (työeläkevakuutuksia) vastiketta (vakuutusmaksua) vastaan. Hakijoiden argumentilla, jonka mukaan työeläkeyhtiöiden toiminnan luonteeseen ei kuulu voiton tavoittelu, ei ole merkitystä, sillä kilpailunrajoituslain esitöissä on edellä mainitulla tavoin nimenomaisesti mainittu, ettei elinkeinon harjoittaminen edellytä välttämättä taloudellisen voiton tavoittelua. Myöskään työeläkevakuutuksen pakollisuudella ei voida katsoa olevan arvioinnin kannalta merkitystä, sillä kilpailunrajoituslaissa tai lain esitöissä ei ole tehty rajausta, jonka mukaan elinkeinonharjoittajan käsite olisi riippuvainen siitä, onko elinkeinonharjoittajan tarjoaman tuotteen tai palvelun hankkiminen määrätty muussa lainsäädännössä elinkeinonharjoittajan asiakkaille pakolliseksi. Lakisääteisyydellä ei siten voida katsoa olevan merkitystä arvioitaessa sitä, ovatko työeläkevakuutusyhtiöt kilpailunrajoituslain tarkoittamia elinkeinonharjoittajia.
Työeläkeyhtiöt myös kilpailevat keskenään asiakkaista. Kilpailun on katsottava olevan vakuutusmaksun lähtökohtaisesta yhdenmukaisuudesta huolimatta viimekädessä myös kilpailua hinnalla, sillä yhtiöt maksavat asiakkailleen ns. asiakashyvityksiä, jotka vaikuttavat vakuutusmaksun lopulliseen tasoon.
Arvioitaessa sitä, onko työeläkeyhtiöitä pidettävä kilpailunrajoituslain tarkoittamina samalla tuotanto- tai jakeluportaalla toimivina elinkeinonharjoittajina, johtoa voidaan hakea myös EY:n kilpailuoikeudellisesta ratkaisukäytännöstä. Vakiintuneen EY:n kilpailuoikeudellisen oikeuskäytännön mukaan yrityksen käsitteeseen kuuluvat kaikki taloudellista toimintaa harjoittavat yksiköt riippumatta niiden oikeudellisesta muodosta tai rahoitustavasta. Toimielimen julkisoikeudellinen asema ei estä EY:n kilpailulainsäädännön soveltamista. Oikeudellinen toimintaympäristö, jossa yritysten välisiä sopimuksia tai päätöksiä tehdään, ja se oikeudellinen luonnehdinta, joka toimintaympäristölle kansallisessa oikeusjärjestyksessä annetaan, ovat perustamissopimuksen 81 artiklan sovellettavuuden kannalta vailla merkitystä.[2]
Työeläkevakuutusyhtiöiden on katsottava olevan kilpailunrajoituslain tarkoittamia samalla tuotanto- tai jakeluportaalla toimivia elinkeinonharjoittajia.
Hintoja tai vastikkeita koskeva sopimus
Kilpailunrajoituslain 6 §:n 1 kohdan mukaan kiellettyjä ovat hintoja ja vastikkeita koskevat sopimukset, suositukset tai vastaavat järjestelyt, joilla määrätään tai suositetaan elinkeinotoiminnassa perittäviä tai maksettavia hintoja tai vastikkeita. Säännös kieltää sekä lopullisesta hinnasta että hinnoitteluperusteista sopimisen. Myös hinnoittelua koskevien suositusten antaminen on kielletty. Kilpailunrajoituslain esitöiden (HE 162/1991 vp) mukaan itsenäinen hinnanmuodostus mahdollistaa hintakilpailun syntymisen, koska elinkeinonharjoittajat voivat tällöin periä hyödykkeistä erilaisia hintoja omien kustannustensa ja kilpailutilanteensa perusteella. Mikäli hintakilpailu estyy, markkinoiden itseohjautuvuus häiriintyy.
Hintakartellien kielto ei lain sanamuodon mukaan rajoitu ainoastaan tilanteisiin, joissa elinkeinonharjoittajat sopivat loppuasiakkailta perimistään hinnoista (myyntiyhteistyö). Markkinoiden itseohjautuvuus häiriintyy myös silloin, kun elinkeinonharjoittajat sopivat keskenään palveluntarjoajille maksamistaan hinnoista (ostoyhteistyö). Kullakin elinkeinonharjoittajalla tulee lähtökohtaisesti olla mahdollisuus päättää itsenäisesti myös muilta elinkeinonharjoittajilta ostamiensa tavaroiden ja palvelujen hinnoista omien kustannustensa, kilpailutilanteensa sekä tekemiensä liiketaloudellisten valintojen mukaisesti.
Hakemuksessa kuvatun yhteistyön tarkoituksena on vakuutuksenvälittäjille maksettavien palkkioiden enimmäismääriä koskevan yhteisen perustehakemuksen tekeminen sosiaali- ja terveysministeriölle. Hakijoiden tavoitteena on, että sosiaali- ja terveysministeriö vahvistaisi vakuutuksenvälittäjille maksettavien palkkioiden tason hakemuksen mukaisena. Työeläkevakuutusyhtiöt siis sopivat keskinäisissä neuvotteluissaan, ettei vakuutuksenvälittäjille makseta työeläkevakuutusten myynnistä tai asiakkuuksien hoitamisesta sovittua määrää enempää, ja hakevat yhdessä sosiaali- ja terveysministeriöltä keskinäiselle sopimukselleen vahvistuksen.
Hakijat ovat todenneet hakemuksessaan, ettei työeläkeyhtiöiden välinen yhteistyö vaikuta työeläkelaitosten kilpailuun, sillä hoitopalkkiota koskevassa perustehakemuksessa haetaan enimmäisperustetta, jolloin yhtiöt hinnoittelevat vapaasti itse vakuutuksenvälittäjille maksamansa palkkiot enimmäismäärän rajoissa. Hakijoiden mukaan yhteistyössä ei siten ole kysymys hintojen sopimisesta tai niiden suosittamisesta.
Kilpailuvirasto toteaa, että vakuutuksenvälittäjille maksettavasta enimmäispalkkiosta sopiminen rajoittaa elinkeinonharjoittajien hinnoitteluvapautta. Näin on siitäkin huolimatta, että työeläkeyhtiön välittäjälle maksaman palkkioin katsottaisiin olevan palkkio loppuasiakkaan välittäjältä saamasta palvelusta. Vaikka työeläkeyhtiöiden katsottaisiin siten ainoastaan maksavan meklaripalkkion asiakkaan puolesta, hakijoiden välistä yhteistyötä on pidettävä kilpailunrajoituslain kieltämänä hintoja koskevana sopimuksena, sillä yhtiöiden keskinäisen sopimuksen palkkion enimmäismäärästä voidaan katsoa johtavan tilanteeseen, jossa vakuutuksenvälittäjille ei makseta sovittua enimmäismäärää korkeampia palkkioita. Hakemuksessa kuvattua yhteistyötä on siten pidettävä kilpailunrajoituslain tarkoittamana markkinoiden itseohjautuvuuden häiriintymistä merkitsevänä hintoja koskevana sopimuksena. Hakemuksessa kuvatun yhteistyön on katsottava olevan kilpailunrajoituslain 6 §:n perusteella kielletty.
Hakijat ovat vedonneet myös siihen, ettei sosiaali- ja terveysministeriö ole käytännössä hyväksynyt eri työeläkevakuutusyhtiöille toisistaan poikkeavia palkkioperusteita, vaikka perusteita olisikin haettu erillisillä hakemuksilla. Kilpailuvirasto toteaa, ettei se, että sosiaali- ja terveysministeriö on aiemmin vahvistanut palkkioperusteen kaikille yhteneväksi, merkitse sitä, etteikö yhteistyössä olisi kyse kilpailunrajoituslain 6 §:n kieltämästä yhteistyöstä. Sosiaali- ja terveysministeriön aikaisempi menettely palkkioperusteen vahvistamisessa ei myöskään poista poikkeusluvan tarvetta.
Poikkeuslupahakemuksessa tarkoitetussa yhteistyössä on kyse työeläkeyhtiöiden välisestä sopimuksesta, jolla yhtiöt sopivat siitä, ettei palveluntarjoajille (vakuutuksenvälittäjille) makseta keskinäisissä neuvotteluissa sovittua määrää korkeampia palkkioita. Kyseessä on kilpailunrajoituslain 6 §:n kieltämä elinkeinotoiminnassa maksettavia hintoja koskeva yhteistyö. Yhteistyö edellyttää siten kilpailunrajoituslain 19 §:ssä tarkoitettua poikkeuslupaa.
Muun asiassa merkityksellisen lainsäädännön merkitys asian arvioinnille
Hakijat ovat hakemuksessaan katsoneet, että työeläkevakuuttamista sekä työeläkevakuutusyhtiöiden ja vakuutuksenvälittäjien toimintaa sääntelevä lainsäädäntö poistaa hakemuksessa kuvatulta yhteistyöltä poikkeusluvan tarpeen.. Arvioitavaksi tulee tällöin, poistaako muu lainsäädäntö velvollisuuden hakea hakemuksessa kuvatulle yhteistyölle poikkeuslupaa. Tällöin tulee kiinnittää huomiota erityisesti työntekijäin eläkelain 3 a §:ään sekä vakuutuksenvälittäjistä annetun lain 11 §:ään.
TEL 3 a §:n merkitys
Hakijat ovat vedonneet työntekijäin eläkelain 3 a §:ään yhteistyönsä perusteluna. Näin ollen on syytä arvioida työntekijäin eläkelain (TEL) ja kilpailunrajoituslain välistä suhdetta sekä sitä, onko TEL 3 a §:ää pidettävä sellaisena erityislainsäädäntönä, joka syrjäyttää kilpailunrajoituslain 6 §:n ja jonka johdosta kilpailunrajoituslaki ei tule sovellettavaksi työeläkeyhtiöiden väliseen yhteistyöhön. Tällöin tulee arvioida erityisesti TEL 3 a §:n sisältöä ja sen suhdetta kilpailunrajoituslain säännöksiin.
Työntekijäin eläkelain 3 a §:n mukaan eläketurvan ehdot ja laskuperusteet hyväksyy sosiaali- ja terveysministeriö, eikä niihin saa ilman erityistä syytä hyväksyä eroja, jotka ovat omiaan vaikeuttamaan eläkelaitosten tämän lain mukaisten yhteisten asioiden hoitamista. Työeläkeyhtiöt ovat hakemuksessaan todenneet, että kyseinen lainkohta velvoittaa yhtiöt tekemään yhteistyötä, mistä johtuu, ettei yhteistyöhön voida soveltaa kilpailunrajoituslakia.
Tarkasteltaessa säännöksen sisältöä voidaan kuitenkin todeta, että säännös asettaa velvoitteen sosiaali- ja terveysministeriölle. Säännös ei aseta velvoitteita työeläkeyhtiöille. Koska säännös asettaa velvoitteen ainoastaan sosiaali- ja terveysministeriölle, työeläkeyhtiöt eivät voi vedota säännökseen kilpailunrajoituslain vastaisen yhteistyönsä perusteluna. Lainkohdassa ei velvoiteta tai oikeuteta työeläkeyhtiöitä hakemaan viranomaiselta perusteiden vahvistamista kollektiivisesti ja yhdenmukaisesti. Koska lainkohta ei velvoita tai oikeuta työeläkeyhtiöitä toimimaan kilpailunrajoituslain kieltämällä tavalla, lainkohta ei estä kilpailunrajoituslain soveltamista.
Työntekijäin eläkelain 3 a § ei ole sellainen erityissäännös, joka velvoittaisi tai oikeuttaisi hakijat hakemuksessa kuvattuun yhteistyöhön. Näin ollen mainittu lainkohta ei estä kilpailunrajoituslain 6 §:n soveltamista hakemuksessa kuvattuun yhteistyöhön tai poista hakijoilta kilpailunrajoituslain 19 §:n mukaisen poikkeusluvan tarvetta.
Vakuutuksenvälittäjistä annetun lain 11 §:n merkitys
Hakijat ovat hakemuksessaan todenneet, että ”selvää on, että vakuutuksenvälittäjistä annetun lain 11 § on erityissäännös suhteessa kilpailunrajoituslain 6 §:n 1 kohdan yleiseen hintakartellikieltoon siltä osin, että siinä on säädetty rajoituksia kilpailunrajoituslain 1 §:ssä suojeltuun hintamekanismiin vakuutusten välittämistoiminnassa”.
Vakuutuksenvälittäjistä annetun lain 11 §:n mukaan vakuutuksenantaja voi maksaa vakuutuksenvälittäjälle palkkiota sellaisten lakisääteisten vakuutusten välittämisestä, joiden vakuutusmaksujen laskuperusteet viranomainen vahvistaa, ainoastaan vakuutuksenantajan hakemuksesta sanotun viranomaisen vahvistamien perusteiden mukaisesti. Mainittu viranomainen voi kuitenkin tarvittaessa määrätä edellä tässä momentissa tarkoitettuihin palkkioihin sovellettavat perusteet.
Kyseisessä lainkohdassa on siten säädetty vakuutuksenantajan mahdollisuudesta maksaa vakuutuksenvälittäjälle palkkiota sellaisten lakisääteisten vakuutusten välittämisestä, joiden laskuperusteet viranomainen vahvistaa. Viranomaisen tulee siis joko vahvistaa tai määrätä vakuutuksenvälittäjälle maksettavien palkkioiden perusteet. Hakijoiden näkemys siitä, että lainkohta estäisi kilpailunrajoituslain 6 §:n 1 kohdan soveltamisen, on virheellinen. Se, että viranomainen vahvistaa tai määrää tiettyyn palkkioon liittyvistä perusteista ja että elinkeinonharjoittajalle on asetettu velvollisuus hakea viranomaiselta tällaisten perusteiden vahvistamista, ei merkitse sitä, että elinkeinonharjoittajilla olisi oikeus toimia kilpailunrajoituslain 6 §:n 1 kohdan vastaisesti. Lainkohdassa ei velvoiteta tai oikeuteta työeläkeyhtiöitä hakemaan viranomaiselta perusteiden vahvistamista kollektiivisesti ja yhdenmukaisesti. Koska lainkohdassa ei velvoiteta tai oikeuteta työeläkeyhtiöitä toimimaan kilpailunrajoituslain kieltämällä tavalla, lainkohta ei estä kilpailunrajoituslain soveltamista.
Vakuutuksenvälittäjistä annetun lain 11 § ei ole sellainen erityissäännös, joka velvoittaisi tai oikeuttaisi hakijat hakemuksessa kuvattuun yhteistyöhön. Näin ollen mainittu lainkohta ei estä kilpailunrajoituslain 6 §:n soveltamista hakemuksessa kuvattuun yhteistyöhön tai poista hakijoilta kilpailunrajoituslain 19 §:n mukaisen poikkeusluvan tarvetta.
EY:n kilpailuoikeudellinen ratkaisukäytäntö
Arvioitaessa edellä mainittujen lakien merkitystä kilpailunrajoituslain soveltamisen kannalta johtoa voidaan hakea myös EY:n kilpailuoikeudellisesta ratkaisukäytännöstä. Sekä tuomioistuimet että komissio ovat ratkaisukäytännössään arvioineet sitä, milloin jäsenvaltion voidaan katsoa velvoittaneen elinkeinonharjoittajat käyttäytymään 81 artiklan vastaisella tavalla. [3]
Ratkaisukäytännön perusteella[4] elinkeinonharjoittajien välisen yhteistyön on katsottava kuuluvan EY:n kilpailulainsäädännön kieltojen soveltamisalaan, mikäli kansallinen lainsäädäntö jättää elinkeinonharjoittajille edes vähäisessä määrin toimintavapautta, jonka perusteella elinkeinonharjoittajat voivat omalla yhteistyöllään estää, rajoittaa tai vääristää kilpailua markkinoilla. Mikäli elinkeinonharjoittajilla on toimintavapautta, jonka perusteella ne voivat toimia ja jonka perusteella niiden olisi pitänyt toimia siten, ettei kilpailua rajoiteta, yhteistyöstä aiheutuvat kilpailua rajoittavat vaikutukset voidaan kohdistaa elinkeinonharjoittajien toiminnasta johtuviksi. Vaikka elinkeinonharjoittajien olisikin kansallisen sääntelyn vuoksi vaikeaa harjoittaa kilpailua, sääntely ei poista yhteistyöltä sen kilpailua rajoittavaa luonnetta, mikäli sääntely ei täysin estä kaikkia mahdollisuuksia kilpailuun. Sääntelyn voidaan siten katsoa poistavan mahdollisuuden soveltaa perustamissopimuksen 81 artiklaa ainoastaan sellaisissa tapauksissa, joissa kansallinen sääntely määrää elinkeinonharjoittajat kilpailua rajoittavaan menettelyyn tai joissa sääntelyllä luodaan sellaiset oikeudelliset puitteet, jotka itsessään eliminoivat mahdollisuuden yritysten väliseen kilpailuun. Yhteisöjen tuomioistuimet ovat soveltaneet suppeasti mahdollisuutta jättää tietty kilpailua rajoittava käyttäytyminen yhteisön kilpailusääntöjen soveltamisalan ulkopuolelle sillä perusteella, että voimassa oleva kansallinen lainsäädäntö on velvoittanut yritykset siihen tai täysin eliminoinut yritysten välisen kilpailun.[5]
Elinkeinonharjoittajat voivat ratkaisukäytännön perusteella vedota jäsenvaltion asettamaan velvoitteeseen ainoastaan sellaisissa tapauksissa, joissa jäsenvaltio on lainsäädännöllä poistanut kaikki mahdollisuudet elinkeinonharjoittajien väliseen kilpailuun ja joissa yhteistyön kilpailua rajoittavat vaikutukset eivät lainkaan riipu elinkeinonharjoittajien menettelystä. Mikäli elinkeinonharjoittajilla on edes vähäisessä määrin toimintavapautta ja edes vähäinen mahdollisuus kilpailla keskenään, elinkeinonharjoittajien yhteistyöstä aiheutuvien kilpailua rajoittavien vaikutusten voidaan katsoa johtuvan elinkeinonharjoittajien toiminnasta.
Työeläkeyhtiöiden toimintaa sääntelevä lainsäädäntö ei määrää elinkeinonharjoittajia kilpailua rajoittavaan menettelyyn. Lainsäädäntö ei myöskään muutoin poista kaikkia työeläkeyhtiöiden mahdollisuuksia kilpailuun. Euroopan yhteisön kilpailuoikeudellisesta ratkaisukäytännöstä ei siten voida saada tukea tulkinnalle, jonka mukaan työntekijäin eläkelain 3 a § ja vakuutuksenvälittäjistä annetun lain 11 § velvoittaisivat tai oikeuttaisivat työeläkeyhtiöt käyttäytymään kilpailunrajoituslain vastaisesti.
Poikkeuslupaharkinta
Yleistä
Samalla tuotanto- tai jakeluportaalla toimivien elinkeinonharjoittajien hintoja tai vastikkeita koskevat määräykset tai suositukset ovat kiellettyjä. Kilpailuvirastolle on kuitenkin annettu mahdollisuus myöntää kiellosta poikkeuksia. Kilpailunrajoituslain 19 §:n mukaan Kilpailuvirasto voi elinkeinonharjoittajan tai elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän hakemuksesta määrätä, ettei 4–6 §:n säännöksiä sovelleta kilpailunrajoitukseen, jos se osaltaan tehostaa tuotantoa tai hyödykkeen jakelua taikka edistää teknistä tai taloudellista kehitystä ja jos hyöty pääosaltaan tulee asiakkaille tai kuluttajille. Poikkeusluvan myöntämisen edellytyksenä on siten tehokkuuden lisääntyminen. Jotta poikkeuslupa voitaisiin myöntää, kilpailunrajoituksesta aiheutuvien hyötyjen tulee ylittää kilpailun rajoittumisesta aiheutuvat haitat ja hyötyjen tulee siirtyä pääosaltaan asiakkaille tai kuluttajille.
Poikkeusluvan myöntämisen edellytykset
Tehokkuuden lisääntyminen
Poikkeusluvan myöntämisen edellytyksenä on siten, että kilpailunrajoitus tehostaa tuotantoa tai hyödykkeen jakelua taikka edistää teknistä tai taloudellista kehitystä. Poikkeusluvan hakijoiden tulee kyetä osoittamaan ne hyödyt, joita laissa muutoin kielletyn menettelyn sallimisella saavutettaisiin. Hyötyjen tulee lisäksi olla seurausta siitä kilpailunrajoituksesta, jolle poikkeuslupaa haetaan.
Hakemuksessa on todettu, että vakuutuksenvälittäjistä annetun lain perustelujen mukaan pakollisissa vakuutuksissa on pyrittävä varmistumaan siitä, ettei asiakkaiden maksettavaksi tule tarpeettomia kustannuksia liiaksi kohonneiden välityspalkkioiden muodossa. Hakijoiden näkemyksen mukaan juuri yhtiöiden välinen yhteistyö on omiaan tehokkaimmin estämään välityspalkkioiden liiallista kohoamista. Hakijoiden mukaan ilman yhteistyötä yhtiöiden olisi asiakkaiden lisäksi kilpailtava myös vakuutuksenvälittäjille maksettavilla palkkioilla. Toisin sanoen, yhtiöt kilpailisivat vakuutuksenvälittäjistä ja näiden tekemän työn tehokkuudesta välityspalkkion määrällä. Hakijoiden mukaan tästä aiheutuisi lisäkustannuksia eikä kilpailu tässä muodossa palvelisi vakuutuksenottajien tai vakuutettujen etua. Hakijoiden mukaan yhteistyö edistäisi siten välityspalkkioiden vakautta ja ehkäisisi vakuutusmaksuun kohdistuvia välityspalkkioiden noususta johtuvia korotuspaineita.
Kilpailuvirasto toteaa, että hakijat eivät ole osoittaneet, että nykyinen menettely, jossa kukin hakijoista on itsenäisesti hakenut palkkioiden perusteita, olisi johtanut esimerkiksi välityspalkkioiden perusteettomaan kohoamiseen. Meklaripalkkioiden maksaminen edellyttää palkkion enimmäismäärää koskevaa sosiaali- ja terveysministeriön vahvistusta myös siinä tapauksessa, että kukin yhtiö tekee itsenäisesti hakemuksen sosiaali- ja terveysministeriölle. Hakijat eivät ole myöskään kyenneet esittämään näyttöä siitä, että välityspalkkiot tulisivat väitetyllä tavalla kohoamaan ilman yhteisen hakemuksen tekemistä. Hakijoiden toteamus, jonka mukaan ilman yhteistyötä yhtiöiden olisi asiakkaiden lisäksi kilpailtava myös vakuutuksenvälittäjille maksettavista palkkioista, ei riitä osoittamaan, että yhteisen hakemuksen laatiminen aikaansaisi kilpailunrajoituslain 19 §:ssä tarkoitettuja tehokkuushyötyjä.
Hakijat ovat myös esittäneet, että yhteistyötä on pidettävä välttämättömänä, koska työeläkevakuutuksen luonne, vakuutusmaksun rakenne sekä vakuutuksenvälittäjistä annetun lain säännökset huomioon ottaen ei ole perustetta sille, että vakuutuksenvälittäjille maksettavan palkkion määrä vahvistettaisiin eri suuruiseksi eri yhtiöille. Lisäksi hakijat ovat todenneet, ettei sosiaali- ja terveysministeriö ole käytännössä hyväksynyt eri työeläkevakuutusyhtiöille toisistaan poikkeavia palkkioperusteita, vaikka perusteita olisikin haettu erillisillä hakemuksilla.
Kilpailuvirasto toteaa, ettei hakijoiden mainitsemia työeläkevakuutuksen luonnetta, vakuutusmaksun rakennetta tai sosiaali- ja terveysministeriön aiempaa vahvistamiskäytäntöä voida hakemuksen perusteella pitää kilpailunrajoituslain 19 §:n tarkoittamina, poikkeusluvan myöntämisen edellytykseksi asetettuina tehokkuusperusteluina. Työeläkeyhtiöt ovat aiemmin tehneet vakuutuksenvälittäjille maksettavien palkkioiden perusteiden vahvistamista koskevan hakemuksen itsenäisesti. Näin ollen yhteisen hakemuksen tekemisen ei voida katsoa olevan myöskään hakijoiden esittämällä tavoin työeläkevakuutusmarkkinoiden toiminnan kannalta välttämätöntä.
Hakijat eivät ole kyenneet osoittamaan, että poikkeuslupahakemuksessa tarkoitettu yhteistyö tehostaisi tuotantoa tai hyödykkeen jakelua taikka edistäisi teknistä tai taloudellista kehitystä kilpailunrajoituslain 19 §:n edellyttämällä tavalla.
Hyötyjen välittyminen asiakkaille tai kuluttajille
Kilpailunrajoituslain 19 §:n mukaan poikkeusluvan myöntämisen edellytyksenä on, että kilpailunrajoituksesta saatava hyöty pääosaltaan tulee asiakkaille tai kuluttajille.
Hakijat eivät ole kyenneet osoittamaan, että kilpailunrajoitus aikaansaisi kilpailunrajoituslaissa tarkoitettuja tehokkuushyötyjä. Koska kilpailunrajoitus ei aikaansaa tehokkuushyötyjä, asiakkaat tai kuluttajat eivät lähtökohtaisesti myöskään voi hyötyä kilpailunrajoituksesta.
Ratkaisu
Kilpailuvirasto toteaa, että poikkeuslupahakemuksessa tarkoitettu hakijoiden välistä yhteistyötä on pidettävä kilpailunrajoituslain 6 §:n 1 kohdan kieltämänä samalla tuotanto- tai jakeluportaalla toimivien elinkeinonharjoittajien välisenä yhteistyönä. Kilpailuvirasto toteaa lisäksi, etteivät hakijat ole kyenneet osoittamaan, että hakemuksessa kuvatulla kilpailunrajoituslain 6 §:n 1 kohdan vastaisella yhteistyöllä saavutettaisiin tehokkuusetuja, jotka ylittävät yhteistyöstä aiheutuvat kilpailun rajoittumisen haitat. Hakijat eivät ole myöskään osoittaneet, että asiakkaat tai kuluttajat hyötyisivät yhteistyöstä.
Poikkeuslupahakemuksessa kuvattu yhteistyö ei täytä kilpailunrajoituslain 19 §:ssä asetettuja poikkeusluvan myöntämisen edellytyksiä. Näin ollen Kilpailuvirasto ei voi myöntää hakemuksessa kuvatulle yhteistyölle kilpailunrajoituslain 19 §:ssä tarkoitettua poikkeuslupaa.
Sovelletut säännökset
Kilpailunrajoituslain 6 ja 19 §.
Muutoksenhaku
Kilpailuviraston tässä asiassa antamaan päätökseen saa kilpailunrajoituslain (480/1992) 21 §:n mukaan hakea muutosta markkinaoikeudelta siinä järjestyksessä kuin hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään. Valitusosoitus on päätöksen liitteenä.
[1] Vakuutusvalvontaviraston julkaisemien tietojen mukaan yksityisen sektorin lakisääteisen työeläkevakuutuksen maksutulo oli vuonna 2001 yhteensä 7,924 miljardia euroa. Maksutulo jakaantui seuraavasti: työeläkevakuutusyhtiöt 6,180 miljardia euroa, eläkesäätiöt 0,886 miljardia euroa, eläkekassat 0,160 miljardia euroa ja lailla perustetut eläkelaitokset 0,698 miljardia euroa. Vakuutusyhtiöiden keskusliiton julkaisemien tietojen mukaan yhtiöiden keskinäiset osuudet työeläkevakuutusyhtiöiden yhteenlasketusta maksutulosta jakaantuivat vuonna 2001 seuraavasti: Varma-Sampo 38,9 %, Ilmarinen 32,2 %, Eläke-Tapiola 14,5 %, Eläke-Fennia 9,9 %, Eläke-Veritas 4,2 % ja Pensions-Alandia 0,3 %. Vakuutusvalvontaviraston ja vakuutusyhtiöiden keskusliiton julkaisemien maksutulotietojen perusteella voidaan laskea työeläkeyhtiöiden, kassojen ja säätiöiden markkinaosuudet työeläkevakuuttamisen markkinoilla: Varma-Sampo 33,3 %, Ilmarinen 27,5 %, Eläke-Tapiola 12,4 %, Eläke-Fennia 8,5 %, Eläke-Veritas 3,6 %, Pensions-Alandia 0,2 %, eläkesäätiöt yhteensä 12,3 % sekä eläkekassat yhteensä 2,2 %.
[2] Ks. esim. asia C-41/90 Höfner ja Elser, asia C-244/94 Fédéracion francaise des sociétés d’assurances ym., asia C-55/96 Job Centre ja asia C-35/96 komissio vs. Italia.
[3] Ks. esim. yhdistetyt asiat 209/78–215/78 Van Landewyck ym. vs. komissio, yhdistetyt asiat C-359/95 P ja C-379/95 P komissio ja Ranska vs. Ladbroke Racing, yhdistetyt asiat 240/82 ym. SSI, asia T-228/97 Irish Sugar vs. komissio,, asia T-513/93 CSND vs. komissio, Aluminium Products, OJ [1985] L 92/1; SSI, OJ [1982] L 232/1.
[4] Ks. esim. asia T-513/93 CSND vs. komissio, kohdat 57–61.
[5] Ks. esim. asia T-513/93 CSND vs. komissio, yhdistetyt asiat 209/78–215/78 Van Landewyck ym. vs. komissio, yhdistetyt asiat 240/82 ym. SSI, asia T-387/94 Asia Motor France ym. vs. komissio.