Olette pyytänyt Kilpailu- ja kuluttajavirastolta lausuntoa kuluttajaoikeustyöryhmän mietinnöstä 28/2013, joka sisältää ehdotuksen kuluttajan oikeuksia koskevan direktiivin (2011/83/EU) täytäntöön panemiseksi tarvittavasta lainsäädännöstä.
Kilpailu- ja kuluttajavirasto kommentoi lausunnossaan lyhyesti direktiivin implementoinnin yhteiskunnallisia vaikutuksia ja keskittyy niihin direktiivin artikloihin ja säännöksiin, joissa jäsenvaltioille on jätetty kansallista harkintavaltaa täytäntöön panon suhteen.
Yleisperusteluissa mainitut tavoitteet.
Kuluttajaoikeustyöryhmän laatiman ehdotuksen yleisperusteluissa todetaan tarve uudistaa kuluttajansuojalakia direktiivin implementoimiseksi. Direktiivin tavoitteena on mietinnön mukaan EU-maiden lainsäädäntöjen yhdenmukaistaminen, minkä nähdään lisäävän rajat ylittävää kuluttajankauppaa ja parantavan siten sisämarkkinoiden toimintaa. Tämä pätee eritoten direktiivin täysharmonisoiviin sääntöihin.
Kilpailu- ja kuluttajavirasto pitää tärkeänä, että jo tässä yhteydessä todettaisiin erityisesti kansallista liikkumavaraa sallivien säännösten osalta erikseen ne tavoitteet ja periaatteet, jotka ovat ohjanneet esitettyjen kansallisten ratkaisujen valintaa. Vaikka valittuja sääntelymalleja onkin perusteltu säännöskohtaisesti, olisi hyvä yleisesti todeta, että tarkoituksena on sisämarkkinatavoitteen rinnalla myös ylläpitää ja kehittää korkean kuluttajansuojan tasoa Suomessa. Tämän tavoitteen mukaisesti virasto esittääkin jäljempänä joitakin muutoksia mietinnössä esitettyihin kansallista liikkumavaraa salliviin lakiehdotuksiin.
EU-maiden lainsäädäntöjen yhdenmukaistamisen tavoitetta joudutaan jatkuvasti tasapainottamaan suhteessa kansallisen oikeuden erityispiirteisiin siten, ettei EU-oikeuden implementoiminen johtaisi kuluttajien oikeusturvan heikkenemiseen Suomessa. On voitava myös puuttua joustavasti kansallisen lainsäädännön keinoin puhtaasti kansallisiin ongelmiin markkinoilla.
Hallituksen esityksen muotoon laaditussa ehdotuksessa tulisi siis tavoitteita ja valittuja keinoja avata ja perustella laveammin edellä todetuilta osin. Hyvä asia on, että mietinnön ehdotuksessa ja direktiivissä todetaan, ettei direktiivin implementointi vaikuta kansalliseen yleiseen sopimusoikeuteen siltä osin, kuin siitä ei säännellä direktiivissä. Kuluttajaoikeus on erottamaton osa kansallista siviilioikeutta, ja siitä liiaksi poikkeavat ratkaisut ovat omiaan vaarantamaan kansallisen oikeuden koherenssia ja oikeuden käytön ennakoitavuutta.
Yleisperustelut kansallisen harkintavallan käytöstä
Kilpailu- ja kuluttajavirasto puoltaa sellaisia lainsäädännöllisiä ratkaisuja, jotka turvaavat korkean kuluttajansuojan tasoa Suomessa ja joiden ei voida katsoa estävän vaan hyvän sääntelyn esimerkkeinä pikemmin edistävän rajat ylittävää kauppaa ja kuluttajien luottamusta siihen. Direktiivissä julkilausutut sääntelyvaihtoehdot on nähtävä tilaisuuksina puuttua joustavasti kansallisen lainsäädännön keinoin havaittuihin kansallisiin ongelmiin markkinoilla.
Kotimyynnin soveltamisalaa koskeva rahamääräinen rajoitus
Direktiivin 3 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat päättää olla soveltamatta direktiiviä sellaisiin kotimyyntisopimuksiin, joissa kuluttajan suoritettavaksi tuleva maksu on enintään 50 euroa. Jäsenvaltiot voivat kansallisessa lainsäädännössään säätää tätä pienemmästä rahamäärästä. Voimassa olevan kuluttajansuojalain 6 luvun 5 §:ssä on vuonna 2000 säädetty tällaisesta poikkeuksesta alle 15 euroa maksavien kulutushyödykkeiden osalta.
Mietinnössä ehdotetaan kertasopimusten rajaamista soveltamisalan ulkopuolelle ja euromäärän nostamista 30 euroon eli enemmän kuin pelkkä inflaatiotarkistus edellyttäisi. Mietinnön mukaan tämä on perusteltua, koska kotimyynnin määritelmää implementoinnin yhteydessä laajennetaan ja koska kattavammat tiedonantovelvoitteet lisäävät hallinnollista taakkaa.
Kilpailu- ja kuluttajavirasto kannattaa poikkeuksen rajoittamista koskemaan ainoastaan kertasopimuksia, mikä on havaittu tarkoituksenmukaiseksi tulkintaepäselvyyksien vähentämiseksi. Korotusta 30 euroon pidämme ehdottomana enimmäismääränä varsinkin, kun korotus on enemmän kuin pelkkä inflaatiotarkistus edellyttäisi. Rajoitus merkitsee euromääräisen rajan alle ostoksia tekevien kuluttajien jättämistä kokonaan vaille kotimyyntisäännösten takaamaa peruuttamisoikeutta ja muita erityisiä suojasäännöksiä tilanteissa, joissa myyntitilanne tulee kuluttajalle usein yllätyksenä eikä hänellä ole vastaavaa harkintarauhaa ostopäätöksen tekemiseksi kuin normaaleissa myyntitilanteissa. Rajoituksen määrää harkitessa kuluttajien oikeussuojan tarpeelle tulee antaa kotimyynnissä suurempi painoarvo suhteessa sääntelyn haittavaikutuksena tuleviin hallinnollisiin kuluihin. Soveltamisalaan on siten tehtävä vain maltillisia rajoituksia kerrallaan.
Kansalliset kielivaatimukset
Direktiivin 6 artiklan 7 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat kansallisessa lainsäädännössään pitää voimassa sopimuksiin liittyviä tietoja koskevat kielivaatimukset sen varmistamiseksi, että kuluttaja ymmärtää annetut tiedot helposti, tai hyväksyä tällaisia kielivaatimuksia.
Kuluttajaoikeustyöryhmän mietinnön mukaan Suomen lainsäädäntöön ei sisälly tämänkaltaisia kansalliseen harkintaan perustuvia kielivaatimuksia. Mietinnössä todetaan, että kielivaatimukset voisivat vaikuttaa haitallisesti rajat ylittävään kauppaan, eikä kielivaatimusten lisäämistä lakiin pidetä muutoinkaan perusteltuna.
On totta, ettei Suomessa ole nimenomaista säännöstä, jossa julkilausuttaisiin vaatimus sopimukseen liittyvien tietojen antamisesta suomen kielellä. Tällaisia vaatimuksia johtuu kuitenkin kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §:n sopimusehtojen sääntelyä koskevasta yleislausekesäännöksestä. Lainkohdassa elinkeinonharjoittajia kielletään käyttämästä sopimusehtoa (tai sopimusehtokäytäntöä), jota on pidettävä kuluttajien kannalta kohtuuttomana. Kuluttaja-asiamies on tulkinnut pykälää siten, etteivät sopimusehdot voi olla vain vieraskieliset ainakaan silloin, kun elinkeinonharjoittaja tarjoaa palveluaan suomalaisille kuluttajille ja on mahdollistanut sekä sopimuksen tekemisen että sitä koskevan palvelun käyttämisen suomen kielellä.
Kun elinkeinonharjoittaja on järjestänyt markkinoinnin ja sopimuksen tekoprosessin suomeksi, sopimusehtojen kääntämisestä suomeksi ei enää voida katsoa aiheutuvan elinkeinonharjoittajille merkittävästi lisäkuluja.
Mielestämme ei siten tulisi kategorisesti todeta, ettei Suomen lainsäädäntöön sisälly kansalliseen harkintaan perustuvia kielivaatimuksia. Sen sijaan Kilpailu- ja kuluttajavirasto ehdottaa erityissäännöstä kansallisista kielivaatimuksista sen varmistamiseksi, että kuluttaja ymmärtää annetut tiedot helposti. Tämä olisi lain soveltamisen kannalta selkeämpi ratkaisu verrattuna siihen, että kuluttaja-asiamies joutuu nyt tapauskohtaisesti tulkitsemaan sopimusehtojen kohtuullisuutta kielikysymyksen osalta kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §:n yleislausekkeen perusteella. Oikeustilaa olisi hyvä selkeyttää, koska Suomen markkinoilla on ja tulee koko ajan lisää ulkomaisia yrityksiä, joilla ei ole sopimusehtoja suomeksi.
Puhelimitse tehtävää etäsopimusta koskeva vahvistus
Direktiivin 8 artiklan 6 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää puhelimitse tehtävien etäsopimusten osalta, että elinkeinonharjoittajan on vahvistettava tarjous kuluttajalle, joka tulee sidotuksi vasta allekirjoitettuaan tarjouksen tai lähetettyään kirjallisen hyväksyntänsä. On myös mahdollista säätää, että tällaiset vahvistukset on tehtävä pysyvällä välineellä.
Kuluttajaoikeustyöryhmä on päätynyt esittämään, ettei vahvistusmenettelyn käyttöönottoa ehdoteta, vaan puhelinmyynnin ongelmiin puututtaisiin muilla keinoilla, kuten tehostamalla alan itsesääntelyä. Kilpailu- ja kuluttajavirasto ja Kuluttajaliitto-Konsumentförbundet ry esittivät eriävän mielipiteen työryhmän ehdotuksesta ja esittivät option hyödyntämistä. Koska eriävä mielipide on sisällytetty mietintöön, ei tässä lausunnossa ole enää tarpeen toistaa siinä esitettyjä perusteluita. On syytä kuitenkin todeta, että Kilpailu- ja kuluttajavirasto ei pidä mietinnössä esitettyjä syitä option käyttämättä jättämiselle perusteltuina. Esitämme asiassa seuraavat lisäperustelut.
Ehdotuksessa perustellaan option käyttämättä jättämistä ensinnäkin sillä, että kuluttajaneuvonnan yhteydenottotilastojen perusteella ei olisi havaittavissa muutoksia, jotka erityisesti puoltaisivat nykyistä tiukempaa sääntelyä. On kuitenkin huomattava, että kyse on ollut puhelinmyynnissä jo vuosia esiintyneistä ongelmista, joihin ei ole nyt esitettyjen tilastojen valossa saatu ratkaisua. Se, että ongelma ei ole entisestään pahentunut, ei ole peruste olla tekemättä asialle mitään. Vaikka tilanne onkin hieman helpottunut mobiilisisältöpalveluiden osalta, ongelmat ovat muilta osin edelleen ratkaisematta.
Mietinnössä myös esitetään huoli siitä, että jos kuluttaja kirjallisesti vahvistaa puhelimessa kerrottua vastaamattoman tarjouksen, kuluttaja saattaisi joutua riitatilanteessa vahvistusviestin vuoksi nykyistä heikompaan asemaan. Asetelma ei tässä suhteessa ratkaisevasti eronne nykytilanteesta, jossa kuluttaja voi saada sopimusvahvistuksen, joka ei vastaa puhelimessa suullisesti sovittua. Elinkeinonharjoittajalla olisi eriävässä mielipiteessä ehdotetun menettelyn seurauksena selkeä todistustaakka siitä, että se on saanut tarjousvahvistukseensa kuluttajan aktiivisen hyväksynnän. Toisaalta on korostettava, että direktiivin sallimalla vahvistusmenettelyllä ei olisi sopimusehtojen sisältöä ja sitovuutta konstituoivaa vaikutusta, vaan vahvistuksen lähettämisestä huolimatta kuluttaja voisi edelleen vedota siihen, mitä myyjän kanssa on puhelimessa sovittu. Kuluttajalla säilyisi edelleen 14 päivän peruuttamisoikeus.
Vahvistusmenettelyn tarkoitus on nimenomaan parantaa kuluttajan edellytyksiä tehdä tietoinen, informoitu ostopäätös. Suuri osa puhelinmyynnin ongelmista on johtunut siitä, että kuluttaja ei ymmärrä sitoutuvansa sopimukseen ja että tästä sitovuudesta kerrotaan puutteellisesti tai harhaanjohtavalla tavalla. Mikäli elinkeinonharjoittajilla olisi velvollisuus lähettää kuluttajan vahvistettavaksi tarjous, jossa selkeästi ja ymmärrettävästi ilmoitettaisiin sopimuksen ehdot ja kerrottaisiin tarjouksen hyväksymisen sopimussidonnaisuuden laukaisevasta vaikutuksesta, tämä havahduttaisi kuluttajan ymmärtämään, että hän on sitoutumassa sopimukseen. Lisäksi kuluttaja saa lisäaikaa arvioida rauhassa ilman painostusta sopimuksen mielekkyyttä omalta kannaltaan.
Vahvistusmenettelyllä myös varmistettaisiin, että kuluttaja todella saa kaikki sopimusehdot ennen kuin hän sitoutuu sopimukseen. Kaikkia sopimusehtoja ei usein ehditä perusteellisesti käymään läpi puhelinkeskustelun aikana varsinkin, kun puhelinmyynti on levinnyt myös laajakaistaliittymien tai sähkösopimusten kaltaisten monimutkaisten palveluiden markkinointiin. Eriävässä mielipiteessä esitettiin huoli siitä, että soveltuuko tällaisten palveluiden markkinointi ylipäänsä puhelinmyyntiin. Puhelinmyynnin osalta sopimuksentekoprosessia olisikin syytä selkeyttää siten, että puhelimitse neuvoteltaisiin sopimuksen keskeisistä ehdoista, minkä jälkeen lopullinen sopimus tehtäisiin vaiheittain kirjallisesti. Kyse on kuluttajansuojanäkökohtiin perustuvasta poikkeamasta sopimusvapauteen kuuluvaan muotovapauden periaatteeseen.
MAPELin itsesääntelyohjeistuksen mukainen vahvistusmenettely osoittaa, että nykyteknologia myös mahdollistaa tarjousvahvistuksen ja hyväksyvän vastausviestin lähettämisen helpolla tavalla sähköisesti. Koska elinkeinonharjoittajien tulee nykylainsäädännön nojalla lähettää tilausvahvistus etämyynnissä, on otaksuttavaa, etteivät elinkeinonharjoittajille uudistuksesta aiheutuvat hallinnolliset kulut olisi tämän vuoksi liiallisia. Lisäkuluja paikkaisi osaltaan se, ettei asiakaspalveluresursseja tarvitsisi käyttää yhtä paljon kuin aiemmin riitelyyn siitä, onko sopimusta tehty vai ei, ja minkä sisältöisenä se on syntynyt.
Mietinnössä kyllä tunnustetaan puhelinmyynnin ongelmat, mutta tilanteen korjaamiseksi ei esitetä vaihtoehtoisia puuttumiskeinoja, joilla tosiasiallisesti kyettäisiin tai edes haluttaisiin pikaisesti puuttua puhelinmyynnissä esiintyviin ongelmiin. Mietinnössä todetaan ainoastaan tarve seurata markkinoita ja että option käyttämistä voidaan arvioida myöhemmin uudelleen. Itsesääntelyn keinoin tilanteeseen ei ole kuitenkaan saatu tähän mennessä suurempaa muutosta. Mietinnössä ei ole myöskään täsmennetty, millä tavoin itsesääntelyä tultaisiin tehostamaan vastaisuudessa eikä mitään konkreettisia avauksia asiassa ole valmistelun kuluessa esitetty. Itsesääntelyllä on myös omat rajoitteensa koskien niitä yrityksiä, jotka eivät ole valmiita vapaaehtoisesti sitoutumaan lakisääteistä tiukempiin velvoitteisiin ja joiden voidaan olettaa syyllistyvän suhteessa useammin puhelinmyynnissä havaittuihin sopimattomiin menettelytapoihin.
Kilpailu- ja kuluttajavirasto jakaa kuluttajaoikeustyöryhmän näkemyksen siitä, että kuluttaja-asiamiehen mahdollisuuksia puuttua ilmeisiin lainvastaisuuksiin tulisi parantaa nykyisestä. Erityisesti uusia nopeampia keinoja tarvitaan varmistamaan valvonnan uskottavuus ja markkinoiden toimivuus. Esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa on käytössä markkinahäiriömaksu, jonka kuluttajaviranomainen voi määrätä yritykselle, joka toimii lainvastaisesti ja saa siten oikeudetonta hyötyä kilpailijoihinsa nähden. Tällaisen sakon käyttöön otto Suomessakin parantaisi kuluttajien yleistä suojaa merkittävästi, sillä tällä hetkellä viranomaisten käytössä olevat keinot, kuten asian vieminen markkinaoikeuteen, ovat aikaa ja voimavaroja vieviä. Toisaalta option mukaisella vahvistusmenettelyllä voitaisiin nimenomaan puuttua kuluttajakollektiivia rasittavaan tyyppiongelmaan kohdennetusti, jolloin kuluttaja- ja muiden viranomaisten resursseja vapautuisi tältäkin osin harhaanjohtavaa ja petoksellista toimintaa harjoittaviin yrityksiin, jotka selkeästi toimisivat uudesta sääntelystä piittaamatta.
Paras keino puuttua puhelinmyynnin ongelmiin olisi kuluttajalta vaadittava ennakkosuostumus samalla tavoin kuin sähköisen suoramarkkinoinnin kohdalla. Tällöin kuluttaja voisi itse päättää, miltä yrityksiltä hän haluaa vastaanottaa puhelinmyyntiä ja voisi näin ollen varautua markkinointiin etukäteen. Suoramarkkinointia koskeva opt in -malli on käytössä pohjoismaista Tanskassa. Myös Suomen kuluttaja-asiamies on tehnyt asiasta aloitteen marraskuussa 2011, mutta oikeusministeriö katsoi kuitenkin tarkoituksenmukaisemmaksi keinoksi tuolloinkin tehostaa markkinoiden itsesääntelyä ja totesi, että lainsäädäntötarvetta arvioitaisiin tarvittaessa myöhemmin uudelleen. Koska tällaisesta uudelleenarvioinnista ei ole ollut sittemmin viitteitä ja koska vallitseva tilanne edellyttäisi erityistä puuttumista nimenomaan puhelinmyynnissä esiintyviin ongelmiin, on siihen ajankohtaista ja tarpeellista reagoida direktiivissä osoitetulla joustavan kansallisen ratkaisun mahdollistamalla tavalla.
Direktiivissä on siis tunnustettu tarve puuttua puhelinmyynnin ongelmiin EU-tasolla ja siinä julkilausuttu räätälöity sääntelyoptio osaltaan turvaa EU-maiden lainsäädäntöjen yhdenmukaisuutta vaihtoehdon valitsevien maiden kesken. Pohjoismaista option mukainen vahvistusmenettely on ollut käytössä Norjassa, jossa siitä on saatu positiivisia kokemuksia. Myös Ruotsin kuluttaja-asiamies katsoo säännöksen täytäntöönpanon tarpeelliseksi.
Edellä todetut ja eriävässä mielipiteessä esitetyt perusteet puoltavat siten option käyttämistä ja direktiivin 8 artiklan 6 kohta täytäntöön panoa siten, että puhelimitse tehtävien etäsopimusten osalta elinkeinonharjoittajien on vahvistettava tarjous kuluttajalle, joka tulee sopimukseen sidotuksi vasta lähetettyään kirjallisen hyväksyntänsä. Tämä koskisi vain elinkeinonharjoittajien aloitteesta tehtäviä sopimuksia.
Yleisperustelut säännösten soveltamisalasta
Nykylain mukaan rahoituspalveluja ja -välineitä koskeviin sopimuksiin sovelletaan 6 luvun kotimyyntiä koskevia säännöksiä arvopaperimarkkinalaissa tarkoitettua arvopaperia koskevia sopimuksia sekä vakuutussopimuksia lukuun ottamatta. Rahoituspalvelujen ja -välineiden kotimyynti on kuitenkin ehdotettu mietinnössä rajattavaksi kokonaan soveltamisalan ulkopuolelle. Mietinnössä ei mielestämme perustella riittävästi sitä, minkä vuoksi kotimyyntisäännökset soveltuisivat rahoituspalveluiden kotimyyntiin erityisen huonosti ja miksi rajaus olisi nyt tarpeen tehdä ottaen huomioon, ettei kaikkien rahoituspalveluiden- ja välineiden osalta ole olemassa kotimyyntisäännöksiä vastaavaa erityissääntelyä. Käsityksemme mukaan EU-sääntely ei estä kansallisia säännöksiä näiden tuotteiden kotimyynnin osalta. Sen vuoksi rajauksen tekemistä tulisi vielä arvioida uudelleen.
Kannatamme kuluttajaoikeustyöryhmän ehdotusta sosiaali- ja terveyspalvelujen pitämisestä nykyiseen tapaan koti- ja etämyyntisääntelyn piirissä. Ehdotuksen muuttamista olisi syytä kuitenkin pohtia siltä osin, kuin siinä ehdotetaan säännösten soveltamista vain silloin, kun näitä palveluita tarjotaan kuluttajalle kotimyynnissä ilman kuluttajan nimenomaista pyyntöä. Yksityiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat markkinoilla lisääntymässä ja tietynlaisessa kehitystilassa, minkä vuoksi myös näiden palveluiden osalta voi olla tarpeen soveltaa kuluttajia suojaavia kotimyyntisäännöksiä yhtälailla kuin muiden kuluttajasopimusten osalta.
Yleisperustelut puhelinasioinnista perittävistä kustannuksista
Kuluttajaoikeusdirektiivin 21 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos elinkeinonharjoittajalla on puhelinlinja, jonka välityksellä häneen saa puhelinyhteyden tehtyyn sopimukseen liittyvissä asioissa, yhteydenotosta elinkeinonharjoittajaan ei aiheudu kuluttajalle perushintaa suurempia kuluja. Perushintaa ei ole kuluttajaoikeusdirektiivissä määritelty.
Työryhmä toteaa, että selvää on, ettei lisämaksullisia palvelunumeroita voida pitää perushintaisina puheluina. Mietinnössä on päädytty esittämään mallia, jonka mukaan aiemmin tehtyä sopimusta koskevaan puhelinasiointiin saisi käyttää yritysnumeroita, joihin soittamisesta kuluttaja maksaa enintään operaattorinsa kanssa tekemänsä liittymäsopimuksen mukaisen hinnan. Käytännössä tämä tarkoittaisi yritysnumeroa, josta peritään kuluttajalta paikallisverkko- tai matkapuhelinmaksu (pvm/mpm).
Kilpailu- ja kuluttajavirasto kannattaa ehdotuksessa omaksuttua mallia, koska se on esitetyistä vaihtoehdoista se, joka vastaa kuluttajansuojalainsäädännön vaatimuksia asiakaspalvelun järjestämisestä kuluttajan kanssa tehtyyn sopimukseen liittyvissä asioissa.
Kuluttajan kanssa tehtyyn sopimukseen liittyviä asioita ovat mm. aiemmin tehdyn sopimuksen peruuttamista, irtisanomista tai purkamista koskevat asiat, laskutus, palautteet ja reklamaatioasiat. A siakaspalvelu on olennainen osa kuluttajan ostamaa palvelua tai tuotetta ja siten osa kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä sopimussuhdetta. Tämän vuoksi tehtyyn sopimukseen liittyvää puhelinasiointia ei voi tuotteistaa ja hinnoitella erikseen, vaan se on osa tehtyä alkuperäistä sopimusta ja sisältyy sen hintaan . Tällaista h intojen keinotekoista pilkkomista voidaan pitää kohtuuttomana sopimusehtokäytäntönä. Lisäksi on huomattava, että k uluttajalla on oikeus vaatia elinkeinonharjoittajaa korvaamaan kuluttajalle virheestä aiheutuneet puhelinkulut kokonaisuudessaan, j os yrityksellä ei ole maksutonta valituskanavaa. Puhelukulujen jälkikäteiseen palauttamiseen perustuva malli ei kuitenkaan käytännössä ole tosiasiallinen vaihtoehto kuluttajille, minkä vuoksi maksutonta reklamaatiokanavaa on pidettävä parempana ratkaisuna.
Kuten ehdotuksessa on todettu, elinkeinonharjoittaja voi ottaa puhelinasioinnista aiheutuvat kustannukset huomioon hyödykkeiden hinnoittelussa. Tämä vastaa kuluttajansuojalain mukaista kokonaishinnan ilmoittamisvelvollisuutta. Näin kuluttajat kykenevät läpinäkyvän hinnoittelun avulla hahmottamaan hyödykkeen kokonaishinnan sopimuksentekohetkellä ja siten vertailemaan eri palveluita.
Kuluttajan oman liittymäsopimuksen mukainen hinta on myös lain soveltamisen kannalta ainoa selkeä ratkaisu. Mikäli sallittaisiin yritysnumerot, joista perittävä hinta ei merkittävästi poikkeaisi esim. kiinteän verkon paikallispuhelun hinnasta, jouduttaisiin hankaliin rajanveto-ongelmiin. Kuluttajien olisi myös vaikea selvittää, minkä hintaista asiakaspalveluun soittaminen lopulta on.
Kilpailu- ja kuluttajavirasto kannattaa työryhmän esitystä soveltamisalan laajentamisesta kaikkiin kuluttajasopimuksiin, mutta oudoksuu ehdotusta siltä osin, että sääntelyn ulkopuolelle kuitenkin rajattaisiin rahoituspalvelut. Näiden sopimusten poikkeava kohtelu vesittäisi työryhmän itsensä esittämän perustelun siitä, että sääntely saataisiin soveltamisalan laajennuksella kuluttajien ja valvontaviranomaisten kannalta mahdollisimman selkeäksi ja yksinkertaiseksi.
Työryhmä perustelee rajaamista sillä, että rahoituspalveluja koskevat sopimukset, kuten luotto- ja vakuutussopimukset, ovat luonteeltaan erityyppisiä kuin esimerkiksi perinteiset tavaran kauppaa koskevat sopimukset ennen kaikkea niiden pitkäkestoisuuden vuoksi. Mietinnössä ei kuitenkaan perustella sitä, miksi muut pitkäkestoiset sopimukset sitä vastoin sisältyisivät soveltamisalaan. Selittämättä siten jäävät ne rahoituspalvelujen luonteesta johtuvat erityispiirteet, joiden perusteella rajaus katsotaan mietinnössä tarpeelliseksi. Mietinnössä ei toisin sanoen esitetä kestäviä ja läpinäkyviä perusteita sille, mikä oikeuttaisi tietyn toimialan toimijoiden erityiskohtelun ja sallisi niiden veloittaa asiakaspalvelustaan kuluttajilta kenties kalliitakin lisämaksuja.
Kilpailu- ja kuluttajavirasto sekä kuluttaja-asiamies ovat jo pidempään seuranneet huolestuneena erityisesti rahoitusalalla lisääntyvää käytäntöä pilkkoa sopimukseen liittyvää asiointia erillisiin palveluihin ja periä niistä erillisiä maksuja. Jos esim. luottolaitosten sallittaisiin periä p alvelumaksuja sopimukseen liittyvästä asioinnista, voisi tämä johtaa päällekkäisiin maksuihin esim. laskutuksesta, josta ei kuitenkaan kuluttajansuojalain nojalla saa pääsääntöisesti periä kuluttajilta lisähintaa. Puhelinkuluja koskevan poikkeuksen salliminen olisi väärä signaali rahoitusalan toimijoille tilanteessa, jossa kuluttaja-asiamies on viimeaikaisessa valvontatoiminnassaan juuri puuttunut hinnoittelun pilkkomisesta johtuviin epäselvyyksiin sekä laskun maksullisuutta koskevaan kohtuuttomaan sopimusehtokäytäntöön. Toimivan asiakaspalvelun merkitys on alalla keskeinen myös siksi, että kuluttajien mahdollisuuksia asioida pankkien ja luottolaitosten toimitiloissa heikennetään jatkuvasti toimipisteitä ja maksuautomaatteja vähentämällä.
Kilpailu- ja kuluttajavirasto esittääkin, että rahoituspalveluja ja -välineitä koskevat sopimukset ml. luotto- ja vakuutussopimukset tulee sisällyttää direktiivin implementoinnin yhteydessä puhelinkuluja koskevan säännöksen soveltamisalaan, jolloin vaatimukset olisivat samat toimialaan katsomatta.
Esityksen vaikutukset
Kilpailu- ja kuluttajavirastolla ei ole suuremmin lisättävää siihen, mitä mietinnössä todetaan esityksen vaikutuksista viranomaisten toimintaan. Viraston edellä kannattamilla direktiivin sallimilla kansallisilla sääntelyratkaisuilla voitaisiin kuitenkin vähentää säännösten implementoinnista ja valvonnasta aiheutuvaa lisätyötä, selkeyttää lain tulkintaa, puuttua viranomaistyössä havaittuihin ongelmiin ja turvata korkean kuluttajansuojan säilymistä Suomessa.
Esittämämme sääntelyvaihtoehdot olisivat myös omiaan lisäämään kuluttajien luottamusta niin koti- kuin ulkomaisiakin koti- ja etämyyjiä kohtaan ja siten niiden voitaisiin olettaa edistävän myös rajat ylittävää kauppaa.
Mietinnössä todetaan rajat ylittävää kauppaa edistävävaikutus täysharmonisoivien säännösten osalta. Sisämarkkinatavoitteen voidaan katsoa myös lisäävän innovatiivisten liiketoimintaideoiden vaihtamista ja kehittämistä. Tämä luonnollisesti hyödyttäisi myös kuluttajia, joiden saatavilla on monipuolisemmin hyödykkeitä. Erityisesti teknisluonteisten markkinasäännösten yhdenmukaistamisen voidaan katsoa myös edistävän EU:n kilpailukykyä globaalimarkkinoilla.
Tässäkin yhteydessä on syytä kuitenkin todeta, että nimenomaan sisämarkkinatavoitteen vuoksi on osaksi jouduttu tinkimään suomalaisen kuluttajansuojalainsäädännön muuhun Eurooppaan nähden korkeammasta kuluttajansuojasta. Ennen kaikkea direktiivin täysharmonisoivan sääntelyn mukainen kuluttajan vastuu tavaran palauttamisesta aiheutuneista välittömistä kuluista merkitsee heikennystä kuluttajien asemaan. Kuten mietinnössä on todettu, oletettavasti kuitenkin osa elinkeinonharjoittajista sitoutuu jatkossakin vastaamaan tavaran palautuskuluista peruutustilanteissa. Toisaalta kuluttajan velvollisuus vastata tavaran palautuskuluista voi nostaa kynnystä tehdä ostoksia esimerkiksi verkkokaupassa ja siten vähentää etämyyntiä. Kuluttajat ainakin tulevat harkitsemaan ostosten tekemistä tarkemmin. Elinkeinonharjoittajien soveltaessa uuden säännöksen sallimaa kulujakoa tulee elinkeinonharjoittajan ilmoittaa kuluttajalle peruuttamisoikeuteen liittyvästä maksuvelvollisuudesta korostuneen selkeästi, ettei oikeustilan muutos jää kuluttajalta huomaamatta.
Kilpailu- ja kuluttajavirasto pitää hyvänä, että lakiehdotukseen on sisällytetty digitaalisten sisältöpalveluiden osalta yksittäisiä kuluttajan asemaa parantavia säännöksiä, kuten velvollisuus antaa ennakkotietoja digitaalisen sisällön toimivuudesta. Kilpailu- ja kuluttajavirasto kuitenkin peräänkuuluttaa kokonaisvaltaisempaa sääntelyuudistusta digitaalisten sisältöpalveluiden osalta kuluttajansuojalainsäädännön sopeuttamiseksi laaja-alaisemmin vastaamaan kehittyvien digitaalisten markkinoiden lainsoveltamiselle tuomiin haasteisiin.
Lakiehdotusten yksityiskohtaiset perustelut
Lakiehdotuksen perustelut on kirjoitettu niukasti. Monilta osin perusteluissa ei toisteta yksittäisen säännöksen soveltamista ja tulkintaa valaisevia keskeisiäkään esimerkkejä, jos ne on jo kerrottu direktiivissä tai aiemman lain esitöissä. Tämän vuoksi lain sisällön selvittäminen voi olla työlästä, kun keskeisiäkin perusteluita joutuu lukemaan useasta lähteestä.
Perusteluissa olisi hyvä selventää, kattaako kotimyyntisopimusta koskeva määritelmä (KSL 6:6.1:n 1-kohta) sellaisen ostoskadun varrella ja ostoskeskuksessa toteutettavan markkinoinnin ja myynnin, jossa myyjät ottavat kuluttajiin yhteyttä kasvokkain ja houkuttelevat heidät läheisyydessä oleviin elinkeinonharjoittajan toimitiloihin kauppojen tekemiseksi välittömästi.
Perusteluihin olisi myös hyvä selventää, miten uusia etämyynnin peruuttamisoikeutta koskevia säännöksiä (KSL 6:15 ja KSL 6:16) sovelletaan laajakaistapalvelujen ja kanavapakettien etämyynnin osalta, kun kuluttaja tilaa palvelut verkkokaupan kautta ja ne kytketään välittömästi päälle. Kuluttajaviranomaisille on tullut aiheesta kysymyksiä ja ilmoituksia sekä elinkeinonharjoittajilta että kuluttajilta, eikä tähän löydy selkeyttäviä vastauksia lain esitöistä eikä direktiivistä.
Lisäksi on aiheellista pohtia pykäläjärjestystä kuluttajansuojalain 6 luvun 19 §:n ja 23 §:n osalta siten, että niitä koskevat säännökset sijoitettaisiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Molemmissa pykälissä on säännöksiä mm. kuluttajan maksuvelvollisuudesta ennen peruuttamista suoritetusta palvelusta ja tästä maksuvelvollisuudesta vapautumisesta 6 luvun säännösten rikkomisen seurauksena. Direktiivissä kysymykset kuluttajan korvausvelvollisuudesta ennen peruuttamista suoritetusta palvelusta on säännelty 14 artiklan 3 ja 4 kohdan yhteydessä yhtenä asiakokonaisuutena.
Yksittäisenä huomiona todettakoon vielä, että kuluttajansuojalain 2 luvun 8 a §:n 3 kohdan perusteluissa on syytä panna merkille, että asetus kulutushyödykkeen hinnan ilmoittamisesta markkinoinnissa (1359/1999) on kumottu ja sen tilalle valtioneuvosto on antanut uuden asetuksen (553/2013), joka tuli voimaan 18.7.2013. Asetuksessa otettiin huomioon EU-direktiivien aiheuttamat muutokset hinnan ilmoittamiseen.
Muilta osin Kilpailu- ja kuluttajavirasto viittaa lausunnossa aiemmin esittämiinsä sääntelyehdotuksiin, jotka tulisi soveltuvin osin huomioida muutoksina mietinnön mukaisen lakiehdotusten yksityiskohtaisiin perusteluihin sekä lakitekstiin.